Välitöntä jatkoa hengelliselle todellisuudelle.

Lienee paikallaan selittää pari raamatullista ilmausta: ”armo” ja ”usko”. Uuden testamentin kulttuurisessa kontekstissa armo, charis, merkitsi ansaitsematonta lahjaa, josta odotettiin vastineeksi kiitollisuutta. Sitä osoitettiin uskolla tai sananmukaisesti uskollisuudella, pistis. ”Armon” antaminen siis sai aikaan sen antajan ja vastaanottajan välille siteen, jossa antaja ilmaisi olevansa lahjan saajan ystävä ja auttavansa tätä vastaisuudessakin, ja lahjan saaja puolestaan sitoutui tukeutuvansa nimenomaan tähän armon antajaan, eikä esimerkiksi hänen kilpailijoihinsa. Vaikka käytäntö on vieras byrokraattiselle demokratialle, sitä sovelletaan nykyäänkin monissa henkilökohtaisiin suhteisiin perustuvissa hierarkkisissa yhteisöissä. Jumalan valtakunnan voi perustellusti lukea sellaiseksi.

Ulkokohtaisesti ymmärrettynä uskon voisi siis ymmärtää kuuliaisuutena Jumalan käskyille. Kyse kuitenkin on henkilökohtaisesta suhteesta, vastauksesta saatuun armoon. Se on uskollisuutta Jumalalle itselleen. Olemme Jumalaan henkilökohtaisesti yhteydessä meissä asuvan Pyhän Hengen kautta. Usko siis merkitsee toimimista Pyhästä Hengestä lähtevän hengellisyyden mukaisesti. Kilpaileva vaihtoehto on maailmansielusta lähtevä hengellisyys.

Usko ilmenee toimintana, joka ei vaadi näkemistä. Kohdistuipa ihmisen uskollisuus mihin tahansa, hengellisesti orientoitunut ihminen pitää näkymätöntä hengellistä todellisuutta totena ja toimii sen mukaisesti. Tämä koskee erityisesti jokaista kristittyä.

Käytännössä voi tapahtua esimerkiksi näin: Saamme profetian sanan, että jotain tapahtuu – vaikkapa, että voitamme lotossa tällä viikolla. Sitten niin ei käykään. Syy ei välttämättä ole siinä, että sana olisi ollut väärä – se saattoi hyvinkin olla Jumalan armostaan antama lupaus. Asiaan saattoi ratkaista se, että emme edes veikanneet lotossa. Emme siis ottaneet lupausta uskossa vastaan toimimalla sen toteutumisen edellyttämällä tavalla. Niinpä mitään ei tapahtunut.

Meidän ei edes tarvitse odottaa Jumalan lupaavan jotain. Voimme tehdä itse aloitteen, esimerkiksi rukoilemalla. (Jumalalla ei tietenkään ole velvollisuutta suostua kaikkiin pyyntöihimme, mutta puhutaan nyt ihmisen roolista kuviossa ja oletetaan, että Hän tekee niin tässä tapauksessa.) Nyt voimme uskoa, että Hän muuttaa hengellistä todellisuutta, minkä seurauksena fyysinen todellisuus alkaa muovautua sen toteutumiseksi. Mutta meidän tulee itsekin toimia sen mukaisesti. Ellemme tee niin, me itse kapinoimme Hänen hengellisessä todellisuudessa antamaansa määräystä vastaan. Silloin ei pidä ihmetellä, jos se toteudu.

Evankeliumeissa on monia esimerkkejä käytännön uskosta, joissa näkymätön hengellinen todellisuus liittyy kiinteästi näkyvään toimintaan. Jeesus julisti Jumalan valtakunnan tuloa, mutta ilmaisi, ettei se ole tästä maailmasta. Hän lähetti spitaalisia näyttämään itsensä papeille, ja nämä parantuivat, kun olivat matkalla. Vuosia sairastanut nainen kosketti Jeesuksen viitan tupsua uskoen parantuvansa – ja niin tapahtui. Kirkastusvuorella Jeesuksen ulkomuoto muuttui.

Muutama esimerkki osoittaa, miten erityisesti sana muokkaa hengellistä todellisuutta. Evankeliumeissa Jeesus paransi sairaita ja karkotti saastaisia henkiä sanansa voimalla. Samoin hän rauhoitti tuulen ja aallot käskemällä ja kuihdutti viikunapuun kiroamalla sen. Hän myös opetti, että jos uskoisimme, voisimme käskeä vuorta hyppäämään mereen – ja se hyppäisi. Jumala loi maailman – eläväksi olennoksi – sanallaan. Tällöin kyseessä on Jumalan luova sana, joka Jeesuksen mukaan on myös ihmisten käytettävissä.

• Tämä artikkeli on osa sarjaa nykyajan profeetoista (Sisällysluettelo).
• Edellinen: Hengellinen todellisuus.
• Seuraavaksi: Todellisuus ja sen kuva.