Organisaatiosta riippumatta, ja olipa profeetan tarkka rooli johtoryhmässä mikä tahansa, hänen kutsunsa sävyttää hänen toimintaansa.

Kun Herra pesi opetuslastensa jalat, Hän teki Itsestään kaikkien palvelijan. Jeesuksen läheisenä ystävänä profeetta viihtyy samassa roolissa. Mutta samasta syystä hän on korvaamattoman arvokas osana mitä tahansa johtoryhmää.

Profeettojen päätehtävä johtoryhmissä on pitää esillä Jumalan näkökulmaa ja kutsua ihmisiä toimimaan sen mukaisesti. Toisten on oltava valmiita kuuntelemaan heitä näissä asioissa ja ottamaan ne huomioon. Toisaalta usein heitä kiinnostavat vain jotkut kokonaisuuteen liittyvät asiat, muiden ollessa korkeintaan toissijaisia. Samasta syystä he useinkaan eivät halua johtaa johtoryhmiä.

Päätöksiä tehdessä on tärkeä harkita asioita monelta kannalta, ettei esimerkiksi kahlattaisi päätä pahkaa varmaan tuhoon. Profeetta tuo pohdintaan näkökulman, joka eroaa kaikista muista seurakuntaviroista. Jos hän on sitä mieltä, että jokin ei ole Jumalan mielen mukaista, sitä tuskin kannattaa jatkaa. Ja jos hän haluaa, että johonkin kiinnitetään huomiota, sitä tuskin kannattaa jättää sikseen. Monilla profeetoilla on varsin mustavalkoinen asenne moniin asioihin – kuten pyhyyteen ja totuuteen. Ja sen kyllä huomaa. Kypsyneemmät alkavat jo ymmärtää, ettei kaikkea voi saada heti.

Tietysti minkä tahansa organisaation johtoryhmään tarvitaan tehtävään sopiva henkilö – pelkkä virka ei riitä. Jo terveen järjenkin pitäisi sanoa esimerkiksi, ettei suuria kansainvälisiä linjauksia tehtäessä ei kannata lähestyä profeettaa, jolla on seurakuntatason mandaatti. Toisaalta, jos profeetan on lähettänyt toimittamaan sanaa Herra, hän toimii delegoidulla auktoriteetilla ja on täysin yhdentekevää kuka hän on.

Profeettojen paineet

Profeetan rooli tietysti asettaa hänelle valtavia paineita. Ensinnäkin, Herra vaatii häneltä paljon. Hänen on pysyttävä niin lähellä Herraa, että tuntee läheisesti Tämän sydämen aina kyseisen asian suhteen. Hän on vastuussa siitä, että esittää oikein ja ymmärrettävästi Herran kannan, suunnitelmat ja näkemykset. Hänen on pysyteltävä uskollisena ja nöyränä ja sanottava vain se, mitä Herralta saa, ja ilmaistava selkeästi, mistä asioista ei voi neuvotella. (Tosin sen selvittäminen itsessään voi vaatia neuvottelemista. Edellä esimerkiksi ei voitu neuvotella siitä, mennäänkö joen yli. Sen sijaan neuvotteluvaraa oli siitä, mistä ja miten mennään. Käytännössä molemmat kysymykset kuuluivat samaan keskusteluun. Jälkimmäistä vain ei huomattu kysyä.)

Toiseksi, ihmiset asettavat hänelle paineita. Monet voivat odottaa hänen olevan koko ajan täysin perillä Jumalan tahdosta ja ilmaisevan itseään täydellisesti. He voivat luulla, että profeetan sanat kuvaavat fatalistisesti sitä, mitä tulee tapahtumaan, vaikka siihen vaikuttaa yleensä myös ihmisten toiminta, etenkin uskossa vastaanottaminen tai hylkääminen. Ja on profetoituja asioita, joita ei tapahdu, koska alamme toimia niitä vastaan. Niinpä ihmiset saattavat – joskus syystä, joskus väärin perustein – epäillä profeettaa vääräksi profeetaksi.

Kolmanneksi profeetta asettaa itselleen paineita. Hänen on pyhitettävä itsensä kokosydämisesti Herralle, oltava ihmisten edessä vilpitön ja uskottava, vaikka saattaa samalla itsekin epäillä itseään tai olla epävarma monesta asiasta, joista häneltä tivataan selkeää kantaa. Asiathan saattavat seljetä hänellekin vasta tilanteen kehittyessä.

Johtajanakin profeetta on siis vain ihminen, jolla on kaikki ihmisten heikkoudet. Tehtävänsä tasalla oleva ja siinä tai siihen kasvava profeetta voi kuitenkin olla korvaamattoman arvokas osa johtoryhmää missä tahansa Jumalan valtakunnan organisaatiossa. Hänen näkemyksensä, läheisyytensä Herran kanssa ja kutsumuksensa esirukoukseen vahvistavat mitä tahansa tarkoitusta, jota ne saavat palvella. Ja jos hänet joskus asetetaan johtoryhmän johtoon, hän varmasti jättää jälkensä koko organisaatioon.

Seurakuntien johto

Seurakuntien osalta on parasta, että sitä ja sen johtoryhmää johtaa paimenen kutsun omaava henkilö. Paimen pyrkii saamaan kaikki toimimaan omalla paikallaan. Koska kaikkien virkojen intressit ovat tärkeitä, yliannos mitään ei ole terveellistä. Apostolit voivat innossaan polttaa karrelle ihmiset – ja itsensä. Profeetta irrottaa herkästi molemmat jalat maasta ja ilman tasapainottavia elementtejä on resepti harhaoppiselle kultille. Evankelistat saattavat jättää seurakuntansa huomiotta ja opettajat keskittyä liiaksi älyllisyyteen. Paimenen tehtävä on paitsi ruokkia seurakuntaansa monipuolisesti kaikella tällä, myös suojella sitä kypsymättömyydeltä ja ylilyönneiltä.

Seurakuntaviroista vain paimenen kutsu on sekä lähtökohtaisesti että viime kädessä sidottu yhteen paikallisseurakuntaan. Vastaavasti vain apostolin kutsun omaavien näky luonnostaan ylittää paikallisseurakuntien rajat. Muissa kutsuissa olevat saattavat palvella niin vain omaa seurakuntaansa kuin jotain laajempaakin kokonaisuutta. Tästä seuraa, että joidenkin hyvin laajan kutsun omaavien profeettojen, evankelistojen ja opettajien paikka ei välttämättä ole heidän oman seurakunnan johtoryhmässä. On tietysti myös profeettoja, jotka oman erityiskutsumuksensa vuoksi eivät halua osallistua seurakunnan johtamiseen.

Miksi profeettojen (tai apostolien tai evankelistojen tai opettajien) pitäisi olla osa johtoryhmää? Eikö riitä, että he ovat seurakunnan johtoryhmän käytettävissä? Ei. Seurakunnan suunnan määrittävät viime kädessä johtoryhmän jäsenten intressit. Vaikka se kuinka kysyisi neuvoja profeetalta, se voi – ja ilman profeettoja sillä on kiusaus myös haluta – ohittaa heidän näkemyksensä. Profeettojen on kuitenkin määrä ohjata seurakuntaa laaja–alaisesti Jumalan tahdon mukaiseen toimintaan – niin rakenteiden kuin jäsentenkin suhteen. Homma ei toimi, jos he ovat sivussa neuvonantajina, eivätkä osaltaan vastuussa. Vain osana johtoryhmää he ovat kiinteä osa päätöksentekoprosessia, eivätkä vain tuota siihen materiaalia, joka voidaan sitten sivuuttaa.

Pääasiassa paimenten ja opettajien varaan rakentuvilla seurakunnilla on nimittäin ongelmia, joita ei välttämättä edes huomata ongelmiksi. Helpoimmin mitattava on seurakunnan määrällinen näivettyminen, johon evankelistojen läsnäolo auttaa. Mutta vaikka kyseessä olisi näiden kolmen viran varaan rakentuva vahva yhteisö, joka kasvaa niin määrässä kuin uskovien kypsyydessäkin, kaksi Kristuksen ruumiin puolta voi jäädä lapsipuolen asemaan:

• Jumalan valtakunnan toteutuminen seurakunnan ulkopuolella. Paimenten ja opettajien määrittämä kirkko on yleensä melko sisäänpäin kääntynyt, kuin musta aukko, jonne ehkä tulee väkeä sisään, mutta joka ei pala halusta loistaa Jumalan kirkkautta ulkopuolelleen. Opetus kohdistuu seurakuntalaisiin, eikä Jumalan valtakuntaa pyritä rakentamaan oman seurakunnan (tai kirkkokunnan) rajojen ulkopuolella – tai edes ylittämään seurakuntien rajoja uskovien yhteyden rakentamiseksi. Tämä on ongelma, sillä Jumala tahtoo, että Hänen tahtonsa toteutuisi niin maan päällä kuin taivaassa. Tätä tehtävää toteuttamaan hän on lähettänyt apostolinsa, joiden tehtävä on potkia seurakuntaa liikkeelle.

• Suuntautuminen Herraan. Totta kai seurakunnissa puhutaan Jumalasta. Evankelistat julistavat Jumalan evankeliumia, paimenet pitävät huolta Jumalan kansasta ja opettajat opettavat Jumalan tuntemista. Mutta he kaikki kohdistavat katseensa ihmisiin. Määritelmällisesti tämä tarkoittaa, että heidän huomionsa ei ole keskittynyt Herraan. Kuitenkin, koska elämän lähde on Herra, tällainen seurakunta tuppaa olemaan melko apaattinen. Tätä ongelmaa hoitamaan Herra on lähettänyt profeettansa.

Paimenen ja opettajan vahva edustus seurakuntien johtoryhmissä on kuitenkin sekä ymmärrettävää että tärkeää. Onneksi ainakin monista Suomen EvLut kirkon strategisista dokumenteista¹ löytyy jo monipuolisempaa näkemystä.

Tällä hetkellä kirkon strategisen näkemyksen keskeisiä teemoja ovat seurakunnan tapahtumien, etenkin jumalanpalvelusten, ympärille rakentuva hengellinen elämä, evankeliumin levittäminen ja lähimmäisenrakkauden korostaminen. Epäilemättä jo yhteiskunnan kehitys on saanut aikaan sen, että evankelistat ovat saaneet äänensä kuuluviin selvemmin kuin vaikkapa sata vuotta sitten. Sen sijaan on oireellista, ettei opillisista kysymyksistä ei ole tällä hetkellä niin vahvaa konsensusta, että niihin voitaisiin ottaa selkeä kanta.

Hyvänä kehityksenä voidaan pitää myös, että profeetallisuudesta puhutaan kirkon missiostrategiassa² positiiviseen sävyyn. Se tosin yhdistetään vain sielunhoitoon ja yhteiskunnalliseen profeetalliseen sanomaan. Tämän kirjan teesi profeetallisuudesta Jumalan jatkuvana ja todellisena läsnäolona jää siis auttamatta marginaaliseksi ja seurakuntaelämän varjoon. Apostolisuutta ei ymmärrettävästi mainita nimeltä, mutta sen käytännöistäkin saa hakea merkkejä.

Näppituntumalta arvioisin, että vapaissa suunnissa tilanne on pitkälti samankaltainen, tosin opettajilla on vahvempi rooli, byrokratiaa on vähemmän ja karismaattisuudelle – ei välttämättä profeetallisuudelle – saatetaan antaa hieman enemmän tilaa. Varsinainen profeetallisuus ja apostolisuus kuitenkin loistavat sielläkin poissaolollaan.

Näiden linjausten takana ovat tietysti ihmiset intresseineen. Tuotokset puhuvat selvää kieltään siitä, millaiset ihmiset ovat istuneet johtoryhmissä saamassa ääntään kuuluviin. Seuraukset voimme havaita ympärillämme, paitsi siinä mitä näemme, myös siinä, mitä emme näe. Tasapainosta kaikkien seurakuntavirkojen välillä voi tuskin puhua.

• Tämä artikkeli on osa sarjaa nykyajan profeetoista (Sisällysluettelo).
• Edellinen: Profeetta johtajana.
• Seuraavaksi: Profeetta, apostoli ja paimen johdossa.