Jokainen ihminen on ainutlaatuinen. Niinpä jokainen suhde Jumalaan on omanlaisensa. Jeesuksen kaltaiseksi muuttumiselle ei ole yleispätevää kaavaa. Yleisellä tasolla on kuitenkin kyse kuuliaisuudesta. Käytännössä erilaiset hengelliset harjoitukset auttavat asiaa. Niitä tarkoittava sana on hartaudenharjoitus, joka on aika lavea termi. Klassisen määritelmän mukaan siihen kuuluu kaikki, mitä Pyhä Henki meissä tuottaa – mikä voi olla vaikkapa osallistumista poliittiseen toimintaan. Tyypillisemmin se viittaa toimintaan, joka pyrkii pohjustamaan hengellistä kokemusta.

Kaiken hartaudenharjoittamisen ilmeinen vaara on lihallisuus, eli ettei se olekaan Pyhän Hengen vaikuttamaa. Tämä on erityisen vaarallista profeetoille, joiden tulee johtaa muitakin syvempään hengellisyyteen.

Hartaudenharjoittamisen on määrä olla jatkuvaa. Siihen liittyy tietysti yksittäisiä kokemuksia ja toimia, mutta kokonaisuutena sen on tarkoitus muuttaa koko elämäämme ja näkyä arjessamme. Siksi siihen on hyvä kuulua myös säännöllisesti toistuvia (myös symbolisia) rituaaleja ja tapoja, jotka pitävät meidät kurssissa. Hyvä esimerkki on jumalanpalvelukseen osallistuminen.

Hartauden harjoittaminen on määritelmällisesti hengellisen todellisuuden heijastumaa. Koska emme voi lähestyä hengellistä todellisuutta suoraan, tarvitsemme sen kuvina toimivia symboleita – itseään suurempaan viittaavia asioita – suuntautuaksemme Jumalan puoleen. Toisaalta oma toimintamme vaikuttaa hengelliseen todellisuuteen. Käytännössä tämä ilmenee esimerkiksi keskittymisenä hengellisyyteen, mutta myös maailmanparantaminen Jumalan tahdossa on klassisen määritelmän mukaista hartaudenharjoittamista, ja johtaa siksi samaan suuntaan.

Hengelliset harjoitukset jakautuvat neljään luokkaan: yhteisöllisiin, ruumiillisiin, sielullisiin ja hengellisiin. Ruumiin, sielun ja hengen osalta puhutaan joskus huulten, mielen ja sydämen rukouksesta. Ne eivät tietenkään ole toisiaan poissulkevia. Yksittäinen harjoitus kuulua useampaankin luokkaan.

Tavallisia hartaudenharjoittamisen muotoja ovat sakramentit, rippi, rukous, Raamatun lukeminen ja uskovien yhteys. Näistä etenkin kaste, ehtoollinen ja Isä meidän –rukous ovat myös symbolisesti vahvasti latautuneita.

Yhteisö

Kristuksessa elävät muodostavat Hänen ruumiinsa, joka on yhteisö. Hengellinen toiminta, joka ilmentää hengellisen todellisuuden tätä puolta, on yhteisöllistä. Tämä ilmenee yhteisenä jumalanpalveluksena ja kaikkinaisena uskovien yhteyden harjoittamisena. Koska Jumalan rakkaus kohdistuu niin Hänen omiinsa kuin ulkopuolisiinkin, kristillinen hengellisyys ilmenee paitsi erityisenä keskinäisenä rakkautena, myös laajemmalle ulottuvana Jumalan tahtoa toteuttavana toimintana.

Todellisuudessa hartaudenharjoitus ei mitenkään voi olla yksilöllistä. Kristuksessa meillä on hengellinen yhteys keskenämme, jota käytännössä toteutamme, kun toimimme uskoen siihen. Toisaalta kulttuuri ja yhteiskunta, jossa elämme, määrittää kaikkea toimintaamme. Samoin oma toimintamme muokkaa ympäristöämme. Yhdessä nämä vaikuttavat tapaan, jolla harjoitamme keskinäistä yhteyttä.

Vaikutuksemme ympäristöömme ilmenee erityisesti Jumalan valtakuntana. Meidät on kutsuttu kuuliaisuuteen paitsi jokaisella oman elämämme alueella, myös esimerkiksi edistämään oikeutta, totuutta ja sosiaalista yhdenvertaisuutta – kaikkien ihmisten samanarvoisuutta – kaikkialla, minne menemmekin ja tekemään kaikki kansat Jeesuksen opetuslapsiksi.

Keho

Ihminen on kokonaisuus, johon kuuluvat henki, sielu ja ruumis. Jokainen vaikuttaa toisiinsa, joten mitään näistä ei voi pitää toista tärkeämpänä tai vähempiarvoisena. Kehoon liittyvä hartaudenharjoitus vaikuttaa siis sekä sieluun että henkeen. Se voidaan jakaa karkeasti kahteen ryhmään: askeettiseen ja palvelevaan.

Askeettinen hartaudenharjoitus suuntautuu sisäänpäin. Tarkoitus on hiljentää ärsykkeitä, jotka suuntaavat huomion meihin itseemme – kuten ahneus, seksuaaliset himot, addiktiot jne. Ruumiillinen itsekuri on tyypillisesti ollut kaiken hartaudenharjoituksen ensimmäisiä askelia ja tuottaa välittömiä terveysvaikutuksia niin hengen, sielun kuin ruumiinkin tasolla. Esimerkkejä ovat vapaaehtoinen köyhyys, raskas ruumiillinen työ, pyhiinvaellukset, rajattu ruokavalio, paasto, selibaatti, retriitit ja luostarielämä.

Ulospäin suuntautuvassa hartaudenharjoituksessa taas asetamme itsemme toisten palvelukseen, esimerkiksi tekemällä vapaaehtoistyötä tai antamalla lahjoja. Tähän luokkaan on laskettava myös Jumalan palvonta, joka sananmukaisesti merkitsee heittäytymistä rähmälleen sen kohteen edessä. Laajemmin se merkitsee kaikkinaista ylistystä, johon kuuluvat kehon liikkeet, kuten ylistystanssi. Toisaalta myös ihminen voi olla hartaudenharjoituksen kohteena ja kohdata Jumalan hyvin konkreettisesti sakramenteissa.

Mieli

Toisentyyppinen hartaudenharjoitus tapahtuu ensisijaisesti korvien välissä. Siinä missä ruumiillinen harjoitus joko vaimentaa häiriötekijöitä tai toteuttaa hengellistä todellisuutta, tämä vaikuttaa ajatteluumme.

Mielen alueen harjoitukset voidaan jakaa karkeasti kolmeen luokkaan – ajattelua, tahtoa ja tunteita koskeviin. Viimemainittuja voi kutsua myös kokemuksellisiksi.

Ajattelu keskittyy tietoon ja ymmärrykseen Jumalasta – siis teologiaan. Tyypillisiä mielen alueen harjoitteita ovat myös rukous, esirukous, ylistys, Raamatun lukeminen, älyllinen tutkiminen ja mietiskely sekä pyrkimys eettiseen toimintaan.

Koska ymmärrämme hengellistä todellisuutta kuvien kautta, symbolit ovat mielen alueen rakennuspalikoita. Raamatusta nousevaan symboliseen käsitteistöön kuuluvat esimerkiksi risti sekä Jumalan sanan tutkiskelusta ja mietiskelystä nouseva viisaus (esim. San. 8:22–31). Jumalan tuntemisen käsitteistöön kuuluu myös mainittu theoreia, joka on sidoksissa sen käytännön soveltamiseen, eli praksikseen.

Kristillisen hartaudenharjoituksen erityispiirre on, että sen kautta Pyhä Henki ilmoittaa asioita, jotka eivät ole suoraan ilmeisiä esimerkiksi vain Raamattua tutkimalla. Usein nämä ovat syvempiä hengellisen todellisuuden totuuksia, ja voivat esimerkiksi antaa ymmärrystä siihen, miten hengellinen maailma ilmenee näkyvässä. Joskus voidaan puhua jonkinlaisesta tajunnan laajentumisesta, ajoittain jopa hurmoksesta. Tämä ilmoitus ei tietenkään ole ristiriidassa Raamatun kanssa, sillä Ilmoittaja on sama. Ilmoitetut asiat kuitenkin ovat pelkän rationaalisen tutkimuksen saavuttamattomissa. (Sori vaan, akateemiset eksegeetit.)

Tahdon alueelle kuuluvat ennen kaikkea parannuksenteko, eli elämän muuttaminen, ja uskossa vastaanottaminen. Parannuksenteko on sananmukaisesti ajattelun muuttamista Jumalan mielen mukaiseksi. Käytännössä se tarkoittaa ajattelun uudistamista keskittymällä mietiskelemään Jumalaa ja Hänen tekojaan, etenkin inkarnaation¹, ristin ja ylösnousemuksen mysteeriä. Se keskittyy myös vähemmän älyllisiin asioihin, kuten sydämen puhtauteen ja pyyteettömään rakkauteen – tosin raja näiden välillä on joskus veteen piirretty viiva. Uskossa vastaanottaminen taas on käytännön kuuliaisuutta.

Yleisemmin Jumalan tuntemista voi lähestyä kahdella tavalla. Ensinnäkin voi puhua siitä, mitä Hänestä voidaan tietää. Tämä merkitsee sen mietiskelemistä, kuka ja millainen Hän on ilmoittanut olevansa. Toinen tapa on hyväksyä, että siitä, mistä ei voi puhua, täytyy vaieta. Siis suunnata mielensä kohti Jumalan järjellä tavoittamatonta olemusta. Silloin kyse on emotionaalisesta hartaudenharjoituksesta.

Henki

Ihmisen sisimmässä, jota kutsutaan sydämeksi, asuu henki. Henki on se, joka saa meidät elämään, niin kirjaimellisesti kuin kuvaannollisesti. Meidän sydämestämme nousevat asiat, jotka määrittävät meidät. Siksi Jumala tahtoo ennen kaikkea meidän sydämemme. Hän tahtoo sen kokonaan itselleen, ja asettua Itse sinne asumaan Pyhässä Hengessään.

Siksi hengellisten harjoitusten kova ydin ovatkin henkeen keskittyvät harjoitukset. Niitä on oikeastaan vain yksi – Herran Itsensä kohtaaminen. Ruumiillisten ja henkisten harjoitusten varsinainen päämäärä on puhdistaa ihmisen henki ihmiskeskeisyydestä ja tehdä siellä tilaa Herralle. Toisaalta Pyhän Hengen ohjaaman mietiskelyn ja ulospäin suuntautuvien harjoitusten – kuten palvelemisen ja yhteisöllisen toiminnan – tulee nousta nimenomaan Pyhän Hengen täyttämästä ihmisen hengestä.

Sana harjoitus on tässä siinä mielessä huono sana, että sitä ei ole mahdollista ”tehdä”. Ihminen voi vain odottaa Herraa – vaikka sitten koko ikänsä. Odotellessa ja odottamista auttaakseen voi tehdä edellä mainittuja harjoituksia, mutta ei niin keskittyneesti, ettei olisi aikaa Herran kohtaamiselle. Toisaalta se ei aina ole omaehtoista. Herra itse voi joskus tunkea kurkusta alas harjoituksia, jotka johtavat Hänen syvempään kohtaamiseensa.

Kristillisessä kontekstissa hengen alueen hartaudenharjoitusta kutsutaan esimerkiksi kontemplatiiviseksi rukoukseksi. Aiheeseen liittyy myös Pyhällä Hengellä täyttyminen. Pohjimmiltaan se on tietoista, kuuntelevaa rukousta, Jumalan läsnäolossa viipymistä. Sen erityispiirre on, että sen fokus ei ole Jumalassa – kuten ylistyksessä ja palvonnassa – tai yhteydessä Jumalaan, vaan ihmisessä itsessään. Tarkemmin sanoen Jumalan läsnäolossa ihmisessä. Koska siinä Herra koskettaa ihmisen henkeä, kyseessä on määritelmällisesti aina syvällinen hengellinen kokemus intiimistä yhteydestä Herraan, Hänen rakkauteensa ja totuuteensa. Usein se on ainakin alkuun täräyttävä, mutta jatkuessaan siihen voi tottua, ja jopa luisua siitä huomaamattaan pois. Toisaalta sen kokemisessa voi myös kasvaa, ja saada yhä vahvempia hengellisiä kokemuksia yhteydestä. Kasvu on kuitenkin ensi sijassa hengellistä, eikä automaattisesti merkitse vahvempia tunteita.

Kokemus yhteyden syvyydestä riippuu jonkin verran ihmisen omista hartaudenharjoituksista. Sen kehitys seuraa yleistä hengellisen kasvun kuviota: ihmisen tulee vähetä ja Jeesuksen kasvaa. (Sattuneesta syystä tämä kuvio tulee profeetoille tuskallisen tutuksi.)

Aluksi ihminen tulee ylipäätään tietoiseksi Jumalasta ja siitä, että Hänet voi tuntea persoonana. Seuraavaksi, keskittyessään Herraan hartaudenharjoitusten kautta, ihmisen oma ego vähenee ja Herra saa hänen hengessään enemmän tilaa. Käytännössä tämä ilmenee siinä, että ihminen yhä enemmän luopuu omasta tahdostaan, alkaa ajatella samaan tapaan kuin Herra ja tunnetasolla reagoida Hänessä asuvasta Pyhästä Hengestä käsin. Vaikka tämä usein tekeekin ihmisestä joka suhteessa ehyemmän, se voi johtaa myös oman egon syvään kriisiin – Ristin Johanneksen sanoin ”sielun pimeään yöhön”. Näin etenkin silloin, jos ihminen alkaa väsyä odottamaan Herraa tai vastustaa lopullista ehdoitta tapahtuvaa antautumista.

Kolmas vaihe on eräänlainen hengellisen kypsyyden ylläpitovaihe. Sen lähtökohta on ihmisen tyhjeneminen itsestään ja täyttyminen Herran Hengellä. Sille ominaista on luonteva kuuliaisuus Herralle. Tämä kuvaus on tietysti jossain määrin yksinkertaistettu, sillä toisaalta lankeaminen on aina mahdollista ja toisaalta meillä on aina varaa kasvaa syvemmälle Kristuksessa. Tälle vaiheelle on kuitenkin ominaista jatkuva tietoisuus levosta Herrassa sekä kokemus Hänen johdatuksestaan ja sallimuksestaan. Lyhyesti sanoen se on terve ja tasapainoinen suhde Herraan.

Tähän meidät kaikki – etenkin profeetat – on kutsuttu.

• Tämä artikkeli on osa sarjaa nykyajan profeetoista (Sisällysluettelo).
• Edellinen: Kristinuskon perusta ja päämäärät.
• Seuraavaksi: Profeetallisuudesta – Osa I.