Aiemmassa artikkelissa annoin kolme vaihtoehtoista määritelmää sanalle harhaoppi sekä käsittteeseen liittyviä hankaluuksia. Nyt aion käsitellä aihetta siitä näkökulmasta, miten Jumala tahtoo meidän suhtautuvan asiaan.
Kertaukseksi, sana itsessään merkitsee:
- kristillisen ortodoksian vastainen oppi,
- todellisuuden vastainen oppi tai
- seurakuntaa jakava opetus.
Harhaopeista puhuttaessa on luonnollisesti on pyrittävä siihen, että on itse oikeaoppinen sanan kaikissa kolmessa merkityksessä. Ensimmäisen merkityksen suhteen tämä on likimain triviaalia. Toinen merkitys vaatii vähän enemmän työtä. Kolmanteen kohtaan liittyy käytännön ongelma: miten ottaa kantaa harhaoppeihin, olematta itse harhaoppinen, eli pikemminkin korjaamaan yhteyttä Kristuksen ruumiin sisällä kuin hajottamaan siitä. Ratkaisu on tavassa, jolla asiaa käsittelee.
Otetaanpa taas askel taaksepäin, ja katsotaan asiaa Jumalan näkökulmasta: mikä on Hänen tahtonsa? Hänen tahtonsa voidaan tiivistää kolmeen kohtaan: Tee aina oikein, rakasta lähimmäistäsi ja kunnioita Herraa (Miika 6:8). Hänen tapaansa tulkita, milloin näin tapahtuu – ja tämä on myös se ohjenuora, jolla Jeesus meidät tuomitsee – voidaan tutkia Vuorisaarnan perusteella. Nostan sieltä eriin pari ajatusta: pyhyyden vaatimus kaikessa käytännön toiminnassamme on ehdoton, syntien anteeksisaamisen ehto meille on, että annamme itse synnit anteeksi ja meidät tuomitaan sillä tuomilla, jolla me itse tuomitsemme toisia. Milloin toimimme näitä periaatteita vastaan, vedämme Herran vihan päällemme. Lisäksi meidän on hyvä ymmärtää Isän Jumalan sydän kaikkia ihmisiä, etenkin kaikkia lapsiaan kohtaan: Hänellä on meitä – myös harhaoppisia – kohtaan hyvä tahto, ja Hän tahtoo, että Hänen lapsensa käyttäytyvät samoin kuin Hän.
Pyhyyden vaatimuksesta on lisäksi hyvä ymmärtää se, että kyse ei ole synnin välttämisestä. Kaikki synti on tietysti epäpyhää, mutta lisäksi kaikki epäpyhä on syntiä. Jälkimmäisestä kohdasta seuraa, että ei ole mielekästä yrittää tunnistaa syntiä sen perusteella, että se on syntiä. Sen sijaan meidän on keskityttävä siihen, mikä on pyhää ja vanhurskasta ja vältettävä sitä muuta. Viimemainitusta tekee helppoa se, että Jumala on tehnyt kaiken saastaisen pyhäksi, ja kaikki on siis sallittua kun se tapahtuu uskosta. Hankalaa taas se, että yhden usko voi olla vahvempaa kuin toisen ja sallia asioita, jotka eivät Hengessään ole (vielä) yhtä vapaita, jolloin niiden tekeminen olisi hänelle syntiä, vaikka asia itsessään ei olisikaan. Tämä osaltaan vaikeuttaa sellaisten harhaoppien käsittelyä, jotka koskevat nimenomaan käytäntöä: mikä on sallittua.
Ensimmäinen lähtökohta on, että meidän on pyrittävä siihen, että oma ajattelumme olisi mahdollisimman totuudenmukaista, eli kohdan 2 mukaista. Koska 1 on tämän osajoukko, se seuraa luonnollisesti. Toinen lähtökohta on, että käsitellessämme harhaoppeja meidän on keskityttävä ensinnäkin siihen, mikä on oikea oppi – eli totuus, joka on myös pyhää. Tapa, jolla puhumme harhaopeista sen sijaan riippuu siitä, puhummeko opista itsestään, sen opettajasta vai sen kannattajasta, joka ei itse varsinaisesti opeta sitä (vaikka saattaakin enemmän tai vähemmän fanittaa tai olla sen niellyt – raja on häilyvä).
Puhuessamme opista, on oleellista, että määrittelemme oikean opin sekä perustelemme, miksi se on oikea. Vastaavasti määrittelemme harhan, miten se eroaa oikeasta sekä perustelemme miksi se on väärä. Hyvää argumentaatiota on esimerkiksi se, että osoittaa harhaopista seuraavan loogisesti jotain todellisuuden vastaista – esimerkiksi Jeesuksen jumalallisuuden kieltämisen. Sen sijaan jos kyseisestä opista on mahdollista tulla myös oikeisiin johtopäätöksiin ja välttää väärät, ei voida perustella sen olevan väärä.
Jos taas puhumme ihmisestä, joka aktiivisesti opettaa harhaa, perustellen sitä oikeaksi, tilanne on toinen. Ensinnäkin meidän on osoitettava (ks. yllä), että kyseessä todella on harha. Perustelu itsessään voi olla muualla, mutta tämän argumentin yhteydessä on välttämätöntä määritellä tuo harha täsmällisesti. Syy on yksinkertainen: seuraavaksi on osoitettava, että kyseinen henkilö myös systemaattisesti opettaa tavalla, josta väistämättä seuraa, että kuulijoiden pitäisi hyväksyä harha. Tähän eivät riitä yksittäisten lauseiden irrottaminen asiayhteydestään (ne voivat olla lipsahduksia), ad homine argumentit (Kuuluu porukkaan, jossa esiintyy tiettyä väärää opetusta – olen nähnyt tapauksen, joissa on ollut sekä oikeaa että väärää oppia tietystä aiheesta, ja oikein opettavat suhtautuivat avoimen kriittisesti väärään opetukseen (vähemmän yllättävästi heidät savustettiin myöhemmin ulos). Näiden nimenomaisten henkilöiden kutsuminen harhaopettajiksi tuolla peusteella olisi ollut ehdottomasti väärin.) tai guilt by assosiation (opettaa muita oppeja, jotka ovat vähintään kyseenalaisia). Kun aletaan puhua siitä, että joku opettaa Jumalan tahdon vastaisella tavalla, on oltava spesifi ja todistuksen on oltava oikea. Viime kädessä kyse ei ole siitä, ottavatko ihmiset vastaan varoituksemme, vaan miten Tuomari arvioi toimintamme sen osalta, kun esitimme sen. Syyllistyimmekö väärän todistuksen antamiseen, vai voimmeko puolustaa sitä Hänen täydellisen ja ehdottoman pyhyytensä, totuutensa ja oikeudenmukaisuutensa edessä.
Argumentin oikeuskelpoisuuden (viimeistä tuomiota varten) lisäksi on otettava huomioon sen esittämistapa, jonka niin ikään on kestettävä pyhän Tuomarin tarkastelu viimeisellä tuomiolla. Kun puhumme veljiämme vastaan, meidän on muistettava, että heillä on sama puolustaja kuin meillä, emmekä voi odottaa saavamme ainakaan sen parempaa kohtelua kuin ne, jotka eivät puhu.