Jos kokonainen organisaatio ottaa vastaan profeetan, se saa siunauksen. Profeetta tulee luonnostaan viemään sitä kohti suurempaa läheisyyttä Herran kanssa. Etenkin seurakunnissa hän auttaa ihmisiä löytämään paikkansa elämässä, maailmassa ja jopa seurakunnassa.

Aiemmin totesin, että profeetta on se kuuluisa ”Jumalasta seuraava”. Tämän perusteella joku voisi kuvitella, että profeettojen pitäisi johtaa organisaatioita. Ei ja kyllä, siinä järjestyksessä. Eikä missään tapauksessa yksin. Pieni (keksitty) tarina valottaa ongelman ydintä.

Ylitse virran

Olipa kerran, ei kauankaan sitten, erämaassa vaeltamassa siinä tusinan verran kulkijoita. He olivat eksyneet. Heitä uhkasi valtava metsäpalo. Onneksi joukossa oli profeetta, joka tuntui olevan koko ajan askeleen tapahtumien edellä. Unissakävelijän varmuudella hän oli luotsannut heidät monen vaaran ohi, tulen alta joen rantaan.

Profeetta tiesi, että tuli saavuttaisi heidät pian. Tunnin kuluttua kaikki elämä tällä rannalla palaisi karrelle. Ainoa mahdollisuus selvitä oli ylittää joki. Sen toisella puolella olisi turvassa. Mutta virta oli leveä, syvä ja vuolas. Vesi oli jääkylmää. Vastaranta oli jyrkkä ja tiheän pajukon peittämä. Alajuoksulla erottui vesiputous. Hän tunsi joukkonsa ja ymmärsi, että tuskin kukaan selviäisi siitä elossa. Mutta joen ylitys oli ainoa toivo.

Profeetta luotti Herraan täysin. Herra oli ohjannut ja opastanut tähän saakka. Herra varmasti tahtoi, että he pääsisivät joen yli turvallisesti. Inhimillisesti hän ei kyennyt ymmärtämään miten, mutta ajatteli, että Jumala varmaan tekisi jonkinlaisen ihmeen. Hän oli päättänyt tehdä kaikkensa saadakseen koko joukon joen yli – tai kuolla yrittäessä. Hän pitäisi itseään henkilökohtaisesti vastuussa jokaisesta, joka palaisi poroksi, koska jäi rannalle. Mutta myös jokaisesta, joka hukkuisi.

Niinpä profeetta ilmoitti reippaasti, että he ylittäisivät joen, otti kengät jalastaan ja kehotti muita tekemään samoin. Reaktiot jakautuivat kolmeen luokkaan. Muutama seurasi hänen esimerkkiään. Toiset olivat epäilevämpiä ja halusivat ensin nähdä mitä tapahtuisi. Ja suurin osa tuli välittömästi siihen tulokseen, että profeetta oli lopullisesti menettänyt järkensä.

Profeetta tekee kaikkensa suostutellakseen väen jokeen. Hän vetoaa, lahjoo, uhkailee, kiristää, maanittelee, käskee – ja samalla seuraa katseellaan kukkulan takana lähestyvää tulimerta. Muut huomauttavat, että tuuli puhaltaa tulen suuntaan, eikä se ole tulossa heitä kohtaan. Profeetta tietää, että tuuli johtuu vain tulen kuumuudesta ja vetää sitä heitä kohti.

Lopulta hän tajuaa, että ihmiset kerta kaikkiaan eivät lähtisi mukaan ennen kuin olisi liian myöhäistä. Joen ylitys olisi joka tapauksessa hidasta ja raskasta. Tästä tulisi hänen elämänsä raskain päivä, ja hyvin todennäköisesti viimeinen. Vaikka hän selviytyisikin, se tulisi olemaan suuri epäonnistuminen ja valtava nöyryytys. Mutta hän tekisi kaikkensa saadakseen joukkonsa jokeen.

Hänen odottamansa perinpohjainen nöyryytys tulikin, jopa pikemmin kuin hän osasi odottaa. Hänen hyvä ystävänsä, joka aina ennen oli uskonut häneen ja tukenut häntä, oli hädän hetkellä hävinnyt jonnekin ja palasi nyt juosten takaisin. Hän huusi: ”Hei! Täällä on silta!”

Mikä on tarinan opetus? Jokainen vähänkään luonnossa liikkunut tietää, että vesistöä ylitettäessä ensimmäiseksi tiedustellaan, mistä se kannattaa yrittää. Paikka, jossa he olivat, oli osapuilleen pahin kuviteltavissa oleva. Profeetan ymmärrys tilanteesta, opastus ja pyrkimykset olivat oikeita. Hänen tietonsa tilanteesta olivat paremmat kuin kenelläkään muulla. Mutta eivät riittävät. Ylityspaikan löytämiseen ei tarvittu kuin aavistus tervettä järkeä ja vastuun ottamista tilanteesta. Ja kyky asettua vastustamaan johtavan profeetan auktoriteettia.

Profeetan nöyryytys tuli siitä, että hän ymmärsi tehneensä kaikkensa tappaakseen jokaisen johtamansa ihmisen. Ja melkein onnistuneensa niiden osalta, jotka olivat eniten uskoneet häneen.

Siinäpä miettimistä itse kullekin.

Monipuolinen ruokavalio

Mitä tämä merkitsee profeettojen roolille erilaisten hengellisten organisaatioiden, erityisesti seurakuntien, johdossa?

Vaikka tarinan profeetan hengellinen näkökyky tekikin hänestä monessa suhteessa ilmiömäisen johtajan, se oli myös tuhoisa heikkous. Vain joukon kollektiivinen jarrutus ja ystävän väliintulo pelasti heidät siltä varmalta tuholta, johon profeetan vahvuus oli heitä ajamassa. Perusongelma ei siis ollut, ettei profeetta olisi osannut johtaa, vaan siinä, että vaikka hän oli paras johtamaan, edes hänen parhaansa ei riittänyt. Hän onnistui oppaana, mutta epäonnistui johtajana.

Ylihengellisyys on vain yksi esimerkki ongelmista, joita profeettojen asettaminen johtoon voi aiheuttaa. Muita heidän tyypillisiä heikkouksiaan ovat heikko teologia, sisäänpäin kääntyminen ja passiivisuus. Nämä kaikki voidaan kuitenkin välttää, kun Kristuksen ruumista johdetaan Hänen tahtomallaan tavalla.

Profeetoilla ei tietenkään ole monopolia yksipuolisuudesta seuraavaan sähläykseen. Kaikkien seurakuntavirkojen viranhaltijat vetävät johtamiaan ihmisiä kukin omaan suuntaansa – sehän on heidän tehtävänsä Kristuksen ruumiin palvelemisessa. Evankelistan tehtävä on seurakunnan ulkoisesta kasvusta huolehtiminen. Opettajan vastuulla on seurakunnan sisäinen kasvu ja terveys rakentamalla kuuliaisuutta ja oikeaa tietoista ymmärrystä Jumalan asioista. Paimenet taas vastaavat seurakunnasta itsestään ja sen yhteydestä, kuuliaisena pysymisestä seurakuntalaisista kokonaisuutena. Jos mikä tahansa kutsumus on yli– tai aliedustettu, seurakunnan olemus vääristyy, eikä se enää toteuta tasapainoisesti kaikkia Kristuksen ruumiin toimintoja. Paikallisseurakunnalle olisikin eduksi, jos sitä johtamassa olisi monipuolisesti eri seurakuntavirkojen edustajia.

Koska eri näkökulmia edustavilla on luonnollinen perusteltu taipumus pitää omaa näkökulmaansa tärkeimpänä, seurakuntavirkojen moninaisuus johtoryhmässä saattaa aiheuttaa jännitteitä ja jopa valtataistelua. Silloin ongelma ei kuitenkaan ole ihmisten erilaisuudessa, vaan ryhmädynamiikassa. On olemassa syy, miksi seurakunnan johtoa kutsutaan Raamatussa vanhimmistoksi. Kyky toimia yhdessä toisenlaisten ihmisten kanssa vaatii itsekultakin sekä kypsyyttä että nöyryyttä.

Vaikka keskityn tässä nimenomaan seurakuntiin, myös monissa ei–seurakunnallisissa organisaatioissa on samankaltainen järjestely. Luterilaisessa käsitteistössä puhutaan seurakuntaneuvostoista, vapaissa suunnissa vanhimmistosta ja yhdistyksissä yleisesti hallituksista. Käytännössä niillä on sama rooli ja kutsun niitä yleisesti johtoryhmiksi. Laajennettuna seurakunnissa harjoittaakin paimenuutta – seurakunnan johtajuutta – koko sen johtoryhmä.

Seurakunta on siitä erityinen organisaatio, että jokaisella uskovalla on oikeus kuulua sellaiseen. Heitä ei siis voida noin vain käännyttää pois, vaikka voikin pyrkiä etsimään juuri tuolle henkilölle paremmin sopivaa seurakuntaa. Juuri tämä kokonaisvaltaisuus vaatii, että seurakuntien on oltava tasapainoisia. Koska niihin kuuluvat kaikki, myös koko Kristuksen ruumiin täyteyden on toteuduttava niissä.

Muuntyyppisten organisaatioiden kohdalla tilanne on toinen. Tyypillisesti niiden olemassaolon tarkoitus on erikoistuminen johonkin – esimerkiksi evankeliointiin, koulutukseen tai profeetalliseen palvelutyöhön – joten painottuminen ei ole yhtä paha ongelma. Niillä voi siis vapaasti olla korkeammat pääsyvaatimukset ja niiden optimaalinen kokoonpano on tapauskohtainen. Esimerkiksi apostolista työtä johtaa luontevimmin apostolin tehtävään kutsuttu, ja kyseinen organisaatio tyypillisesti odottaa, että sen jäsenet myös toimivat siinä aktiivisesti. Vaellusvertaus kuitenkin havainnollistaa, miksi kaikenlaisissa rakenteissa hyödytään monipuolisesta johtoryhmästä.

Johtoryhmän tehtävät ovat monialaisia, ja niihin tarvitaan monenlaista väkeä. Niihin kuuluu esimerkiksi paljon hallinnollista työtä ja strategista päätöksentekoa. Niinpä johtoryhmiin tarvitaan tyypillisesti myös ihmisiä, jolla ei ole kutsumusta mihinkään seurakuntavirkaan. Johtoryhmää valittaessa organisaation tarpeet ja jäsenten kypsyys menevätkin aina kutsumuksen edelle. Kun ihmiset opettelevat tuntemaan toisensa, luottamaan toisiinsa ja rakastamaan toisiaan, he oppivat myös kunnioittamaan toisiaan ja antamaan toisilleen tilaa niissä asioissa, jotka ovat lähimpänä itse kunkin sydäntä. Samalla he ymmärtävät, etteivät he edes halua ottaa vastuuta asioista, jotka ovat jonkun toisen harteilla.

Koska profeetallisuuden luonne koskee koko Kristuksen ruumista, profeettojen osallistuminen kaikenlaisten hengellisten organisaatioiden johtamiseen tuo niihin aivan omanlaistaan elämää. Virkansa puolesta profeetoilla onkin velvollisuus ja siitä seuraava halu olla vaikuttamassa monien erityyppisten organisaatioiden asioihin.

• Tämä artikkeli on osa sarjaa nykyajan profeetoista (Sisällysluettelo).
• Edellinen: Profeetan vastaanottaminen.
• Seuraavaksi: Profeetta johtoryhmässä.