Seurakuntavirat ovat hengellisiä ja toteutuvat rakenteissa, kuten paikallisseurakunnissa tai järjestöissä. Jotta Jumalan tahto tapahtuisi, meidän tulee muokata rakenteita sellaisiksi, että seurakunnat ovat aidosti missionaarisia¹ yhteisöjä, joissa Jumalan läsnäolo on arkista, Hänestä opetetaan totuudenmukaisesti ja jotka pyrkivät rakentamaan Jumalan valtakuntaa myös oman rakenteensa kautta.

Herää kysymys, miten ihmiset, joilla on kutsumus erilaisiin virkoihin, löytävät rakenteista paikkansa, joissa voivat toteuttaa kutsujaan? Vastaavasti, miten rakenteiden tarpeita täyttämään löydetään sopivia ihmisiä? Nämä kysymykset ovat erityisen kiperiä juuri profeettojen kohdalla.

Kristuksen ruumiin rakenteet – seurakunnat ja järjestöt – ovat muodostuneet ja muovautuvat sen tarpeiden mukaan. Nämä tarpeet voidaan hahmottaa sen kaksitahoisen luonteen kautta.

Määritelmällisesti Kristuksen ruumiiseen kuuluvat Jeesuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen kastetut, jotka elävät heissä asuvan Pyhän Hengen johdatuksessa. Tästä seuraa kaksi näkökulmaa: seurakunta ja Jumalan valtakunta. Ensin mainittu keskittyy Kristuksen ruumiin olemukseen uskovien yhteisönä. Viimemainittu taas tähtää Jumalan tahdon toteutumiseen maan päällä niin kuin taivaassa. Vaikka niiden tavoitteet ovatkin erilaiset, kyse on samasta joukosta. Ne ovat siis erottamattomia.

Tämä heijastuu paimenuuden ja apostolisen johtamisen suhteessa. Jumalan valtakunnan tärkeimpiä rakenteita ovat paikallisseurakunnat ja niiden hierarkiset laajennukset, kuten tunnustuskunnat. Ne eivät kuitenkaan ole ainoita rakenteita. Paimenten mandaatti ulottuu vain heidän omiin seurakuntiinsa, mutta Jumalan valtakunnan tavoitteet ovat niitä suurempia. Jumalan tahdon toteutuminen kaikkialla maan päällä on apostolien vastuulla, ja vaatii erityyppisiä järjestöjä. Esimerkiksi ylikansalliset yhteiskristilliset järjestöt eivät millään logiikalla mahdu minkään seurakuntien määrittämän hierarkian sisään.

Muutkaan virat eivät rajoitu vain paikallisseurakunnan hierarkian sisään. Koska seurakunnan ydintehtäviin kuuluu julistaa evankeliumi kaikkeen maailmaan, evankelistojen työalue ei ole vähemmän tärkeä tai suppeampi kuin paimenten tai apostolien – vain eri. Vastaavasti, koska on vain yksi totuus, on opista voitava keskustella ja tutkimusta tehdä yli tunnustuskuntarajojen. Samoin monet profeetallista palvelutyötä tekevät yksinkertaisesti jättävät seurakuntarajat huomiotta.

Kristillisellä kentällä onkin paljon järjestöjä, jotka eivät ole luonteeltaan seurakuntia. Usein niiden toimintaan osallistumiseen vaaditaan selvästi enemmän kuin seurakuntaan kuulumiseen, johon riittää, että on kristitty. Vastaavasti niiden johtajuus ei varsinaisesti ole paimenuutta. Usein tällaisia seurakuntien ulkopuolisia rakenteita on ainakin perustamassa joku apostolisesti toimiva henkilö.

Bussikuskin paluu

Yhtäältä on siis paljon ihmisiä, jotka on kutsuttu johonkin seurakuntavirkaan. Toisaalta Jumalan valtakunnassa on monia tehtäviä, joita tekemään tarvitaan ihmisiä. Tietenkään kaikki nämä eivät ole hengellisiä, tai niitä tekemään ei tarvita seurakuntavirkaan kutsuttua. Kuitenkin tehtävien ja virassa olevien välillä vallitsee ilmeinen kohtaanto–ongelma: miten eri tehtäviin (esimerkiksi paimeniksi, opettajiksi tai evankelistoiksi) löydettäisiin kyseisen kutsun omaavia ihmisiä? Ja vastaavasti, miten jossakin seurakuntavirassa olevalle löydettäisiin hänen kutsuaan vastaava tehtävä? Ongelmaan ei tällä hetkellä tunneta täydellistä ratkaisua.

Tarkastellaan esimerkkiä, jossa seurakuntaan tarvitaan paimen, mutta käytettävissä on vain evankelistaksi kutsuttu henkilö. Mitä tapahtuu, jos hänestä tehdään seurakunnan paimen?

Hänen sisäinen kutsunsa värittää hänen työtään, sillä hän epäilemättä pitää evankeliumin levittämistä seurakunnan itsestäänselvänä päätarkoituksena – antoihan Jeesus lähetyskäskyn. Hänen työnsä luultavasti myös kantaa hedelmää. Seurakunta kasvaa määrällisesti, kun hän patistaa sen jäseniä evankelioimaan. Toisaalta sen rakenne helposti yksipuolistuu samaan tapaan ajatteleviin ihmisiin. Voi kehittyä jopa siivilä–ongelma: monet tulevat sisään, mutta seurakunta ei juuri kasva, koska perälauta vuotaa, eivätkä uskoon tulleet ihmiset eivät pysy siinä. Myös tuo henkilö itse saattaa huomata tämän.

Hän luultavasti myös tiedostaisi jollain tavalla nämä ongelmat. Samalla hän myös tajuaisi niin taitonsa kuin halunsa puuttua asiaan olevan rajallisia. Jonkunhan täytyy levittää ilosanomaa! Vaihtoehtoisesti hän voisi tarttua paimenen velvollisuuksiinsa ja keskittyä seurakuntaan. Sen tavoittava työ tosin kuihtuisi, hän itse kärsisi itsensä rajoittamisesta ja Kristuksen ruumis menettäisi yhden evankelistaksi kutsutun.

Tässä esimerkissä ongelman ydin on, että väärä ihminen asettiin väärälle paikalle. Siitä, että me kutsumme jotakuta vaikkapa paimeneksi tai evankelistaksi, ei seuraa, että hänellä olisi tuo kutsu Herralta. Saati että tekisi homman asianmukaisesti. Toisaalta siitä saattaa seurata, että jokin muu tärkeä tehtävä jää lapsipuolen asemaan. Perusongelma on tarkalleen sama kuin bussikuskivertauksessa, sitä vain sovelletaan paikallisseurakunnan tehtävänjakoon.

Samankaltaisia ongelmia syntyy helposti, kun yritämme kutsua ihmisiä mihin tahansa eri tehtävään kuin mikä on heidän kutsumuksensa. Hyvä alku olisi oppia bussikuskista. Samoin kuin meidän tulisi kutsua paitsi profeettoja profeetoiksi, meidän tulisi kutsua apostoleja apostoleiksi ja niin edelleen. Tämän jälkeen voisimme alkaa etsiä paimeniksi, opettajiksi ja evankelistoiksi nimenomaan kyseisen kutsun omaavia henkilöitä.

Tietenkään asia ei ole aivan näin yksinkertainen. Esimerkiksi tehtävien moninaisuuden vuoksi paimenellisiin tehtäviin voi joskus tarvita henkilöitä, jolla ei ole varsinaista paimenen kutsua. Myös virkojen sisällä on vaihtelua. Esimerkiksi, vaikka yksittäisellä profeetalla ei välttämättä ole esirukoilijan kutsua, hänen lähtökohtansa siihen ovat keskivertoa paremmat. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että häntä kannattaisi automaattisesti pyytää johtamaan seurakunnan esirukouspalvelua vain, koska hän on profeetta. Hän saattaisi palvella paljon paremmin keskittymällä erottamaan henkiä ja arvioimaan profetioita. Toisaalta siinä kehittyy, mitä harjoittaa.

Tehtäviä voi myös olla vähemmän kuin tarjokkaita. Toisaalta monilla tarjokkailla – etenkin apostoleilla ja profeetoilla – voi olla kutsumuksia tehtäviin, joita ei edes ole olemassa.

Seurakuntaviroissa olevilla on kuitenkin velvollisuus toimia kutsunsa mukaan, olipa heillä paikkaa rakenteissa tai ei. On jossain määrin ongelmallista, että monet heistä palvelevatkin rakenteiden ulkopuolella. Tämä on sikäli hyvä asia, että virallisissa rakenteissa ei tällä hetkellä ilmeisesti ole kylliksi tilaa esimerkiksi kaikille evankelistoille – silti he julistavat evankeliumia. Heidän toimiessaan rakenteiden ulkopuolella hengellisen kodin löytäminen uusille tulokkaille voi kuitenkin osoittautua tarpeettoman vaikeaksi.

• Tämä artikkeli on osa sarjaa nykyajan profeetoista (Sisällysluettelo).
• Edellinen: Kutsumuksesta tehtävään.
• Seuraavaksi: Paimenet ja opettajat rakenteissa