Vaikka viroilla on paljon yhteistä, ne myös eroavat toisistaan oleellisesti. Samalla ne kertovat jotain Kristuksen ruumiin eri puolista. Tarkastellaan lyhyesti eri virkojen keskinäisiä suhteita, etenkin niiden suhdetta profeetan virkaan.

Paimen

Paimenten vastuulle on annettu seurakuntien johtaminen ja ylläpito. Seurakuntien tärkein tehtävä on olla toteuttamassa uskovien yhteyttä, joka on pohjimmiltaan yksittäisten ihmisten välistä. Niinpä paimenen työkenttään kuuluu erityisesti ihmisten ja rakenteiden inhimilliseen puoleen keskittyminen, kuten ihmisten lahjojen löytäminen ja käyttäminen seurakunnan hyväksi. Seurakunnan olemassaolon kannalta paimenen virka on tärkein, ja sen ymmärtämiseksi on hyvä tietää jotain sen kehityksestä.

Ensimmäisiä pakanoiden keskuuteen perustettuja seurakuntia johtivat Paavalin asettamat useasta henkilöstä koostuneet vanhimmistot. Myöhemmin seurakunnat alkoivat valita vanhimmat keskuudestaan itsenäisesti. Raamatussa vanhimmistosta käytetään yleisesti sanaa presbuteros, joka sananmukaisesti tarkoittaa iältään vanhempaa. Sitä kuitenkin käytettiin myös johtohenkilöistä yleensä, esimerkiksi suuren neuvoston jäsenistä. Kristuksen ruumiissa heidän tehtävänsä oli paimentaa seurakuntia, joten sana on oleellisesti synonyymi vain Efesolaiskirjeessä käytetylle paimenelle (poimenas). Siinä missä vanhimmistosta puhutaan ryhmänä, yksittäisiin paimeniin viitataan sanalla episkopous, joka käännetään usein piispaksi. Niinpä varhaisessa seurakunnassa kaikki johtoryhmän jäsenet olivat piispoja ja toimivat paimenen tehtävässä ja seurakuntavirassa.

Perinteisesti paimenen virka onkin toteutunut etenkin piispuudessa. Tosin kaikki yhteisössään paimenuutta harjoittavat käytännössä toimivat tässä virassa, olipa heidän suhteensa piispan viran haltijoihin mikä tahansa.

Alussa Kristuksen ruumis kasvoi räjähdysmäisesti, nopeammin kuin sen ajattelu ehti vakiintua. Koska asioista ei ollut täysin vakiintuneita ja vertailukelpoisia käytäntöjä – tai edes Uutta Testamenttia – oli luotava järjestelmä, joka takasi evankeliumin säilymisen puhtaana.

Idea oli tämä: apostolit oppivat Jeesukselta. Heillä itsellään oli opetuslapsia. Nämä opetuslapset opettivat toisia. Jotta voitiin olla vakuuttuneita siitä, että joku tietty opettaja tiesi mistä puhui, piti selvittää, keneltä hän oli oppinsa saanut. Jos hän oli apostolin oppilas, tämän oppilaan oppilas jne. voitiin päätellä, että hänen opetuksensa alkujuuri oli Jeesus itse. Tätä Jeesuksesta apostolien kautta välittyvää ketjua kutsutaan apostoliseksi jatkumoksi.

Toisella vuosisadalla apostoliseen jatkumoon yhdistyi yksipiispaisuus. Monijäsenisen vanhimmiston paimenuus keskittyi yhdelle ihmiselle – apostoliseen jatkumoon kuuluvalle piispalle. Niinpä piispaksi saattoi vihkiä vain piispa, eli paimenen sai asettaa virkaan vain toinen paimen. Näin apostolinen jatkumo ja siunaus periytyi sukupolvesta toiseen.

Protestanttisella puolella perinteeseen tuli pieni ryppy, kun protestantit Uuden Testamentin perusteella tulkitsivat seurakunnilla olevan oikeus valita itse keskuudestaan paimenensa eli piispansa. Tätä katkosta jatkumossa on sittemmin pyritty korjaamaan. Vaikka paimenen virka on sidoksissa seurakuntaan, se ei koske vain omaa seurakuntaa, vaan koko Kristuksen ruumista. Siksi piispa voi vihkiä piispaksi myös sellaisia, jotka eivät ole hänen oman paimenuutensa alaisia. Näin jo piispaksi vihityt ovat voineet vihkiä muita virkaan, ikään kuin sivusta.

Aikaa myöten piispojen vastuualue kasvoi ja heidän alaisinaan toimi useita paikallisia pappeja, joille oli delegoitu osa paimenen vallasta. Vastaavasti paikalliset seurakunnat valitsivat usein omat johtoryhmänsä, joilla ei enää ollut samaa paimenen (piispan) valtaa. Katolisessa kirkossa tästä järjestelmästä tuli aikaa myöten hyvin hierarkinen, ja ylintä paimenenvaltaa käyttää paavi.

Protestanttisissa kirkoissa on menty toiseen äärimmäisyyteen, ja yksittäiset seurakunnat saattavat haastaa jopa piispan auktoriteetin. Jos esimerkiksi paikallinen kirkkoherra nauttii oman seurakuntansa luottamusta, piispalla on hyvin vähän sanomista hänen tekemisiinsä. Käytännössä tämä on joskus ilmennyt esimerkiksi siten, että seurakunta on kutsunut tilaisuuksiinsa puhujiksi ihmisiä, jotka ovat sen varsinaisen piispan epäsuosiossa.

Paimenuutta voidaan toteuttaa myös virallisten rakenteiden ulkopuolella. Tällöin syntyy kristillisiä yhteisöjä, joilla ei ole varsinaista roolia virallisissa seurakunnissa eivätkä siis ole minkään piispuuden alaisia.

Tässä on se ongelma, että paimenen seurakuntavirkaan kuuluu sen valvominen, että Jumalan sanaa opetetaan oikein ja sakramentit (kaste ja ehtoollinen) toimitetaan oikein. Hengellinen toiminta, joka ei tapahdu paimenuuden alaisuudessa saattaa siis mennä metsään juuri näissä asioissa. Toisaalta liian ankara rajaus näännyttää myös tervettä hengellisyyttä.

Paimenen tehtävä onkin toisaalta ruokkia laumaansa monipuolisesti, muun muassa kaikella sillä mikä on muiden virkojen vastuulla, mutta toisaalta suojella seurakuntalaisiaan heidän yksisilmäisyydeltään.

Opettaja

Vastaavasti opettajan kutsun ytimessä on oppi ja sen ilmeneminen elämässä.

Opettajan virka ei siis ole samalla tavalla sidottu paikallisseurakuntaan kuin paimenella. Jos opetus korostuu liikaa, seurakunnalla saattaa olla jopa ongelma. Jos aletaan ajatella, että ensisijainen syy tulla seurakuntaan on saada opetusta, ollaan jo pahasti hakoteillä. Opetettavana oleminen ei nimittäin ole uskovien yhteyden harjoittamista.

Sen sijaan opettajan kutsu liittyy ihmisen ajatteluun. Käytännön toiminnan tasolla kristinuskosta tekee kristinuskon nimenomaan se, että me puhumme ja ajattelemme Jumalasta oikein. Usko ja kuuliaisuus seuraavat. Opettajien vastuulla on siis huolehtia siitä, että oppi pysyy puhtaana (puolustaa uskoa, eli harjoittaa apologiaa sekä torjua harhaoppeja) ja ymmärrettynä (opettaa ja opetuslapseuttaa toisia).

Ymmärrettävästi opettajia on moneen junaan. Tehtäviin kuuluu kaikki mahdollinen apologiasta dogmatiikaan ja opetuslapseuttamisesta saarnaamiseen. Joku voi olla kutsuttu vain yhteen seurakuntaan, toinen kiertämään laajalla alueella; joku voi olla kouluttaja, toinen akateeminen tutkija; joku voi opettaa mistä tahansa vastaantulevasta, toinen keskittyä tiettyyn aiheeseen tai menetelmään…

Perinteisesti tätä virkaa on toteutettu seurakunnissa julkisen saarnaviran kautta, eli käytännössä paikallisten seurakuntien saarnastuoleista. Tälläkin tasolla toteutuu tietty hierarkia. Viime kädessä opista ovat vastuussa piispat (jotka siis paimenuuden ohella ovat apostolisen jatkumon logiikalla myös opettajan virassa), mutta paikallisemmalla tasolla kirkkoherrat (seurakuntien johtajat) joiden alaisena sitten toimivat muut papit. Lähtökohtaisesti muilla ei ole oikeutta opettaa julkisesti ilman erillistä lupaa. Käsittääkseni vapaat suunnat toimivat pitkälti samaan tapaan.

Sekä opettajat että profeetat julistavat seurakunnalle. Profeetat ovat Jumalan tuntemisen asiantuntijoita. Tämä ei tarkoita, että he olisivat oikean opin asiantuntijoita. Tai käyttäisivät edes tervettä järkeä. Profeetalla voi helposti olla ohut tai heikko teologia, jolloin heistä tulee äkkiä harhaopettajia. Tämä on ongelma, koska

1. Meidän toimintaamme vaikuttaa ensi sijassa ajattelumme, ja jos ajattelemme väärin tai meitä ohjataan ajattelemaan väärin, alamme elää Jumalan tahdon vastaisesti, mikä on profeetan tavoitteiden vastaista ja

2. Näitä profeettoja joko aletaan väärin perustein pitää väärinä profeettoina tai heistä tahattomasti tulee sellaisia, koska he eivät ymmärrä Jumalaa oikein.

Opettajien vastuulla on ohjata meitä ajattelemaan oikein Jumalasta ja elämään kuten Jeesus opetti. Profeettojen on syytä kuunnella heitä tarkalla korvalla, koska se suoranaisesti tukee heidän omaa kutsumustaan.

Vastaavasti opettajien tulee ymmärtää, että heidän sanomansa on ikuista ja muuttumatonta, mutta ei aina relevanttia meneillään olevaan tilanteeseen. Myös esimerkiksi esitystapa tai näkökulma saattaa palvella huonosti Jumalan tahtoa tilanteessa. Profeetta on tarkasti kuulolla sen suhteen, mikä on kulloinkin Jumalan mielen mukaista, ja usein hän myös kykenee haastamaan opettajan, kun tämän opetus ei vastaa totuutta kunnolla, tai ainakin tunnistamaan jonkin olevan vialla.

Evankelista

Pohjimmiltaan paimenen ja opettajan virat ovat säilyttäviä ja keskittyvät jo olemassa olevaan yhteisöön. Niitä täydentää evankelistan virka, joka pyrkii kasvattamaan seurakuntaa määrällisesti. Tämä on perinteisesti toteutunut etenkin lähetyskentillä, mutta viime aikoina myös länsimaista on tullut yhä enemmän lähetyskenttiä.

Evankelistan kutsuun kuuluu innostaa koko paikallisseurakunta evankelioimaan. Toisaalta tuon seurakunnan ohjaus kokonaisuutena kuuluu paimenelle. Evankelistat ovatkin tyypillisesti niin keskittyneitä omaan tehtäväänsä, että heitä harvoin edes kiinnostavat muut seurakunnan johtamiseen liittyvät asiat. Niinpä silloinkin, kun hänen kutsunsa ulottuu paimenen tontille, hän yleensä ei halua paimeneksi paimenen paikalle. Se haittaisi hänen oman kutsunsa toteuttamista. Myös evankelistan käsitys opettamisesta keskittyy evankeliumiin ja sen julistamiseen.

Profeetoilla ja evankelistoilla on samankaltainen kutsu: etsiä kadonneita, sitoa haavoittuneita ja tuoda eksyneitä takaisin. Ero on kohteessa. Profeetat ovat kiinnostuneita (myös entisistä) uskovista, evankelistat taas uskosta osattomista.

Ilman evankelistan vaikutusta profeetoilla on taipumus käpertyä sisäänpäin, seurakuntaa kohti. Herra tahtoo todistaa itsestään myös voimaansa näyttämällä, ja uskon jättiläisinä profeetat ovat tuon voiman keskittymiä. Heidän lyöttäytymisensä evankelistojen matkaan palvelee siis hyvin Jumalan tahtoa.

Vastaavasti evankelistoilla on taipumus kääntää selkänsä seurakunnalle ja Herralle ja kiinnittää huomio hukkuviin sieluihin. Tämä voi johtaa siihen, että heidän julistamansa evankeliumi on ohutta, eikä tavoita ihmisiä. Profeetalle Jumalan henkilökohtainen kohtaaminen on itsestäänselvyys. Jo pelkällä olemuksellaan hän tuokin kohtaamisiin syvyyttä, joka niistä saattaisi muuten puuttua. He ovat myös evankelistoja paremmin elementissään kohdattaessa ihmisiä, jotka ovat hengellisiä, mutta eivät uskonnollisia.

Apostoli

Apostolit ja profeetat ovat monessa suhteessa lähellä toisiaan. Joskus heidän eronsa vaikuttaa pikemminkin veteen piirretyltä viivalta. Esimerkiksi Didakhessa vääriä apostoleja kutsutaan muitta mutkitta vääriksi profeetoiksi. Ero on kuitenkin hyvin todellinen ja määrittää paitsi toimintaa, myös identiteettiä – apostolit ovat apostoleja ja profeetat profeettoja. Tärkein ero on luultavasti suuntautuminen: apostolien fokus on Jumalan valtakunnassa, profeettojen Jumalassa itsessään.

Apostoleihin siis liittyy vahvasti Jumalan palveleminen ja Jumalan valtakunnan näkökulma. Käytännössä tämä tarkoittaa, että apostolin sydämellä on Jumalan tahdon toteutuminen myös maan päällä niin kuin taivaassa. Tehtäväkuvaus on ilmeisen monipuolinen. On paljon parakirkollisia organisaatioita, jotka ovat selvästi apostolien pystyyn potkaisemia. Heitä toimii paljon myös kokonaan hengellisen kentän ulkopuolella.

Apostoli siis keskittyy toimintaan, erotuksena esim. paimenesta, joka keskittyy yhteisöön, opettajaan, joka keskittyy ajatteluun, tai evankelistaan, jonka ainoa huoli on saada ihmisiä sisään pelastukseen.

Profeetat taas ovat Jumalan edustajia ja puolestapuhujia. Tehtäväkuvaus on siis eräässä mielessä passiivisempi kuin apostolin ja profeettaa voi olla helpompi lähestyä. Profeetat eivät kuitenkaan seisoskele tumput suorina odottelemassa, vaan voivat sanoissaan ja hengen maailmassa olla paitsi aktiivisia, jopa hyökkääviä. He ovatkin hengellisyyden dynamoita, ja sopivasti annosteltuna he pitävät seurakunnan hereillä ja vireänä sekä tukevat sen kasvua niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. He saattavat siis toimia seurakunnan sisä– ja ulkopuolella siten ja siellä, minne Herra johdattaa.

• Tämä artikkeli on osa sarjaa nykyajan profeetoista (Sisällysluettelo).
• Edellinen: Seurakuntaviroista.
• Seuraavaksi: Kutsumuksesta tehtävään.