Tähän saakka olemme tarkastelleet lähinnä profeettoja henkilöinä, jotka toimivat virassaan. Nyt alamme tarkastella profeetan seurakuntavirkaa. Samalla pohdin yleisemmällä tasolla seurakuntavirkojen – tai lyhyesti vain virkojen – ja käytännön palvelutehtävien luonnetta.

Palvelutehtävät ovat rakenteiden (seurakunnat, järjestöt jne.) työtehtäviä, kuten julkinen saarnavirka ja piispuus. Näiden lisäksi profeetallisessa mielessä hengellisiä työtehtäviä ovat esimerkiksi esirukouspalvelu ja sielunhoito. Virkoja voi ajatella ammatteina, palvelutehtäviä työpaikkoina. Tässä työpaikka ei kuitenkaan merkitse työsuhdetta, vaan sitä työtä, jota joku tekee.

Seurakuntavirkoja on viisi. Jokaisella on Kristuksen ruumiiseen oma näkökulmansa, joka ilmaisee mitä annettavaa heillä on. Jos kysytään paimenelta, uskovat ovat lampaita; jos evankelistalta, pelastettuja sieluja; jos opettajalta, opetuslapsia; jos apostolilta, Kristuksen ruumiin jäseniä. Mutta jos kysytään profeetalta, me olemme saviastioita, täynnä Jumalan kirkkautta. Ja tuon kirkkauden on määrä loistaa maailmaan.

Virkojen luonne

Usein puhutaan viidestä eri seurakuntavirasta. Käytännössä kyseessä ovat kuitenkin ihmiset, jotka tekevät jotain, eivätkä heidän tehtävänsä ja kutsumuksensa välttämättä rajoitu mihinkään virkaan. Toisaalta yksittäinen henkilö saattaa toteuttaa vain osaa jonkin viran piiriin luontevasti kuuluvasta alueesta. Kuitenkin kaikilla seurakuntaviroissa olevilla on paljon yhteistä, kuten vastuu yhteiseen päämäärään pyrkimisestä. Niinpä virat on mielekästä hahmottaa myös kokonaisuutena, josta voi puhua yhtenä viisitahoisena virkana, jota eri ihmiset toteuttavat eri tavoin.

Samalla on pidettävä mielessä, että eri virat todella ovat luonteeltaan erilaisia, ja käytännössä viranhaltijat ovat siis tyypillisesti keskittyneet vain yhteen niistä. Siksi on mielekästä puhua yksittäisten virkojen haltijoista, esimerkiksi opettajista ja evankelistoista, myös erikseen.

Historiallisesti kaikki virat ovat aina olleet tavalla tai toisella läsnä Kristuksen ruumiissa. Kirkkohistoria on ensi sijassa paimenten ja opettajien historiaa: ensimmäisten ansiosta ylipäätään on olemassa kirkko, jolla on historia, ja jälkimmäisten taistelu harhaoppeja vastaan on pitkälti määrittänyt tuon historian sisällön. Evankelistojen vaikutus on yleensä ollut mitattavaa. Apostolien ja profeettojen perintö taas on luonteeltaan toisenlaista ja varsinaisen kirkkohistorian kannalta heidän vaikutuksensa näyttää usein vain sivujuonteilta.

Raamatussa virat tulevat esiin monessa yhteydessä, mutta aihe on tiivistetty hyvin Efesolaiskirjeessä:

Jeesus antoi muutamat apostoleiksi, toiset profeetoiksi, toiset evankelistoiksi, toiset paimeniksi ja opettajiksi, tehdäkseen uskovat täysin valmiiksi palvelemaan, rakentamaan Kristuksen ruumista, kunnes me kaikki pääsemme yhteyteen uskossa ja Jumalan Pojan tuntemisessa, täyteen miehuuteen, Kristuksen täyteyden täyden iän määrään … että me, totuutta noudattaen rakkaudessa, kaikin tavoin kasvaisimme häneen, joka on pää, Kristus. (Efe 4:11–13,15)

Ensinnäkin on huomattava, että kyseessä ovat ihmiset, jotka Jeesus on antanut lahjaksi seurakunnalleen. Näitä ei siis pidä sekoittaa esimerkiksi hengellisiin tai luonnollisiin lahjoihin, jotka on annettu ihmisille. Profeetta on eri asia kuin profetoiva. Se että joku profetoi, ei tee kenestäkään profeettaa, sen enempää kuin evankeliointi tekee kenestäkään evankelistaa tai apostolointi (mitä se sitten olisikaan) tekisi kenestäkään apostolia. On tietysti luonnollista, että evankelistaksi kutsuttu evankelioi, mutta syy–seuraus suhde menee juuri näin päin. Evankeliumia voivat levittää muutkin – ja toivottavasti niin tekevätkin.

Toiseksi, viranhaltijat tekevät jotain palvellakseen Kristuksen ruumista. Tätä käytännön palvelutehtävää määrittää henkilön seurakuntavirka. Esimerkiksi opettajaksi kutsutuilla on taipumus pyrkiä opettamaan, evankelistoilla evankelioimaan ja paimenilla huolehtimaan seurakunnista, koska heidät on kutsuttu sellaiseen tehtävään. On kaikkien edun mukaista, jos kukin tekee kutsuaan vastaavaa työtä.

Kolmanneksi, vain jotkut ihmiset on kutsuttu näihin virkoihin. Tässä on erotettava neljä asiaa: kutsumus, valinta, virkaan asettaminen ja viran tunnustaminen. Nämä koskevat kaikkia virkoja, ja niiden olisi hyvä olla linjassa keskenään. Tapa, jolla ne tapahtuvat vaihtelee jonkin verran virasta toiseen. Esimerkiksi apostoliksi tai profeetaksi voi valita vain Herra. Raamatullinen esimerkki on Pyhän Hengen käsky erottaa Paavali ja Barnabas apostoleiksi. Seurakunta taas valitsee itse omat paimenensa.

Neljänneksi, kaikilla näillä ihmisillä on yhteinen päämäärä: rakentaa Kristuksen ruumista, tuoda Herran eteen suuri ja hengellisesti kypsä seurakunta, eli Jumalalle paljon aikuiseksi varttuneita lapsia. Ja niin edelleen. Tarkemmin katsoen Jumalan päämäärät ovat moninaiset, joten viratkin poikkeavat toisistaan oleellisesti. Jokaisella on jotain ainutlaatuista annettavaa yhteisen päämäärän saavuttamiseksi.

Viidenneksi, koska heidän tavoitteensa on yhteinen, tehtävät voidaan ymmärtää vain suhteessa toisiinsa. Kullakin on omat toisia täydentävät intressinsä. Niinpä Jumalan valtakunnan rakenne ei ole hierarkinen. Johtajuus siinä tapahtuu palvelemalla. Mitään virkaa ei siis voi asettaa toisten yläpuolelle. Jos jokin asetetaan edes toisia tärkeämmäksi, neljä keskeistä seurakunnan osa–aluetta jää välittömästi paitsioon. Jokaisen tehtävä on asettua tukemaan ja auttamaan toisia. Näin seurakunta seisoo vahvalla perustuksella. Jokaisella on oma tehtävänsä, joka palvelee kokonaisuutta.

Kuudenneksi, viranhaltijoiden tehtävä on antaa Kristuksen ruumiille muoto. Paimenet pitävät sitä koossa yhteisönä, opettajat huolehtivat sen terveydestä ja kehityksestä, evankelistat taas ulkoisesta kasvusta. Apostolit panevat ruumiin liikkumaan Jumalan tahdon mukaisesti ja profeetat ovat henkeä kuljettava veri, joka pitää ruumiin elossa.

Lopuksi, viranhaltiat ovat aloillaan toisia pätevämpiä, koska he ovat toimineet kutsumuksensa mukaan. Esimerkiksi opettajan vastuulla on keskittyminen opillisiin asioihin ja niiden julistaminen seurakunnassa. Vaikka paimen päättääkin siitä kuka opettaa seurakunnassa ja mitä, opettajat yleensä tuntevat oikean heitä opin paremmin – jo siitä syystä, että ovat halunneet käyttää enemmän aikaa sen tutkimiseen. Samasta syystä opettajan kutsussa elävät eivät useinkaan ole kiinnostuneita seurakuntien johtamisesta, eivätkä yhtä hyviä siinä. Vastaavasti apostoleilla, profeetoilla ja evankelistoilla on omat kiinnostuksen kohteensa, joihin he ovat toivon mukaan perehtyneet. Kaikkien tulee kuitenkin kunnioittaa toisia, sillä hekin ovat saaneet virkansa Kuninkaalta.

Tietysti kaikki virat ovat myös jossain määrin keskenään jännitteisiä. Koska jokainen on vastuussa omasta tontistaan, hän pyrkii vetämään muitakin siihen suuntaan. Toisaalta, koska ne ovat kaikki tärkeitä, on tärkeää löytää tasapaino niiden väliltä.

• Tämä artikkeli on osa sarjaa nykyajan profeetoista (Sisällysluettelo).
• Edellinen: Profeetta, apostoli ja paimen johtajina
• Seuraavaksi: Paimenet ja opettajat rakenteissa.