Seurakuntavirat ja pappeus

Mikä on seurakunnan virkojen (paimenuuden ja julkisen saarnaviran, tai yleisempänä sanana pappeuden) suhde seurakuntavirkoihin?

HUOM! Tämä artikkeli kuuluu sarjaan, joka käsittelee nykyajan profeettoja. Ellet ole vielä lukenut sarjan aiempia osia, ne kannattaa lukea nyt. Heti.

Seurakuntavirat

Kun puhutaan seurakuntaviroista, viitataan viisitahoiseen virkaan, josta Paavali kirjoittaa mm. Efesolaiskirjeessä.

Kristus antoi seurakunnalle apostolit, profeetat, evankelistat, paimenet ja opettajat, tehdäkseen pyhät täysin valmiiksi palvelutyöhön, Kristuksen ruumiin rakentamiseen. Näin siihen saakka, että me kaikki pääsemme yhteyteen uskossa ja Jumalan Pojan tuntemisessa, täyteen miehuuteen, Kristuksen täyteyden täyden iän määrään. (Efe. 4:11+)

Tämä ei tietenkään ole ainoa paikka, jossa näistä puhutaan, mutta ne on tiivistetty tässä hyvin. Samoin niiden tarkoitus on väännetty rautalangasta. Viisi mainittua virkaa ovat kohdassa esitetyssä järjestyksessä apostoli, profeetta, evankelista, paimen ja opettaja. Tässä mainittuja apostoleja ei pidä sekoittaa niihin kahteentoista (UT:ssa mainitaan ainakin 20 apostolia, lisäksi opetuslapsista erillisiin apostoleihin on Raamatun ulkopuolisia viitteitä), eikä profeettoja  VT:n profeettoihin (UT:n puolella profeetoiksi mainitaan nimeltä ainakin Barnabas, Silas ja Agabus), samoin heihin on UT:tä myöhempiä viitteitä.

Käsittääkseni näitä virkoja ei ole mielekästä panna hierarkiseen järjestykseen, vaan jokaisella on oma roolinsa. Ne eivät myöskään ole toisiaan poissulkevia, vaan yhdellä henkilöllä voi olla useita kutsumuksia ja hän voi myös toimia erilaisissa rooleissa. Eivätkä ne ole staattisia, vaan henkilö voi paitsi kasvaa omassa kutsussaan, myös saada myöhemmin uusia. Eräs esimerkki on eteneminen opettajan virasta paimenuuteen, eli saarnavirasta piispaksi. Ne eivät myöskään ole yksiselitteisiä, sillä esimerkiksi piispa ja seurakunnan johtaja molemmat toteuttavat paimenen tehtävää, tosin hieman eri tavoin.

Apostolit ovat sananmukaisesti Herran lähettämiä, ja heihin liittyy vahvasti Jumalan palveleminen ja Jumalan valtakunnan näkökulma. Profeetat taas ovat Jumalan edustajia. Tehtävät ovat lähellä toisiaan, mutta lähestymistapa on eri. Ensinmainittu keskittyy operatiiviseen toimintaan, Jumalan tahdon täyttämiseen toinen Jumalaan itseensä, Hänen ja Hänen tahtonsa tuntemiseen.

Evankelistan tehtävä on ilmiselvästi seurakunnan ulkoisesta kasvusta huolehtiminen. Opettajan vastuulla on seurakunnan sisäinen kasvu ja terveys rakentamalla kuuliaisuutta ja oikeaa tietoista ymmärrystä Jumalan asioista. Paimenet taas vastaavat seurakunnasta itsestään ja sen yhteydestä, kuuliaisena pysymisestä seurakuntalaisista kokonaisuutena.

On selvää, että seurakunnan olemassaolon kannalta tärkein virka on paimenuus, jonka vastuulla on ylläpitää seurakuntaa. Seuraavana on opettajan virka, jonka tehtävä on huolehtia, että seurakunta pysyy Herran seurakuntana. Nämä kaksi ovat kuitenkin luonteeltaan vain säilyttäviä virkoja. Niitä täydentää evankelistan virka, joka pyrkii kasvattamaan seurakuntaa. Tämä on perinteisesti toteutunut etenkin lähetyskentillä, mutta viime aikoina myös länsimaista itsestään on tullut yhä enemmän lähetyskenttä.

Kirkot ja seurakunnat rakentuvat paimenuuden ympärille. On siis ymmärrettävää, että seurakuntavirkojen näkökulmasta kirkkohistoria on paimenuuden ja opettajien historiaa: ensinmainittujen ansiosta on olemassa kirkko, jolla on historia, ja opettajien taistelu harhaoppeja vastaan on pitkälti määrittänyt sen sisällön. Apostolien ja profeettojen perintö on luonteeltaan toisenlaista, varsinaisen kirkkohistorian kannalta pikemminkin sivujuonteita.

Aloitetaan tarkastelu siis paimenten ja opettajien roolista seurakunnan historiassa

Paimenet

Paikallisten seurakuntien kannalta tärkein seurakuntavirka on paimenuus. Alkujaan tehtävää hoitivat seurakuntien valitsemat vanhimmistot, jotka olivat oppineet evankeliumin niiltä kahdeltatoista. Kristuksen ruumis kuitenkin kasvoi räjähdysmäisesti, nopeammin kuin sen ajattelu ehti vakiintua. Niinpä esimerkiksi Apostolien tekojen 15. luvussa kuvataan kirkolliskokousta, jossa selvitettiin, miten pakanoiden joukosta kääntyneiden kristittyjen kohdalla tuli menetellä.

Koska asioista ei ollut täysin vakiintuneita ja vertailukelpoisia käytäntöjä – tai edes Uutta Testamenttia – oli luotava järjestelmä, joka takasi evankeliumin säilymisen puhtaana. Ajatus meni näin: 12 apostolia oppi Jeesukselta ja heillä itsellään  oli opetuslapsia. Nämä opetuslapset taas opettivat toisia. Jotta voitiin olla vakuuttuneita siitä, että joku tietty opettaja tiesi mistä puhui, piti selvittää, keneltä hän oli oppinsa saanut. Jos hän oli apostolin oppilas, oppilaan oppilas jne. voitiin päätellä, että hänen opetuksensa alkujuuri oli Jeesus itse. Tätä Jeesuksesta apostolien kautta välittyvää ketjua kutsuttiin apostoliseksi jatkumoksi.

Toisella vuosisadalla tähän yhdistyi monepiskopaatti, eli yksipiispaisuus. Alkujaan seurakunnilla oli ollut useammasta jäsenestä koostuva vanhimmisto, mutta valta keskittyi ja eräs seurakunnan paimenen – piispan – kelpoisuusvaatimus oli, että hän oli osa apostolista jatkumoa. Tämän periaatteen mukaan vain piispa saattoi vihkiä piispaksi, eli vain paimen asettaa toisen paimenen virkaansa. Näin apostolinen jatkumo ja siunaus periytyi sukupolvesta toiseen.

Perinteeseen tosin tuli ryppy, kun protestantit tulkitsivat seurakunnilla olevan oikeus valita itse paimenensa – eli piispansa – keskuudestaan. Tätä katkosta on sittemmin pyritty korjaamaan. Samasta syystä, kun Suomeen perustettiin ”lähetyshiippakunta” piti löytää virkaan vihitty piispa vihkimään sille ensimmäinen paimen. Suomen EvLut kirkon piiristä sellaista ei löytynyt.

Nähdäkseni tilanteeseen liittyy pieniä ongelmia:

  • Ensinnäkin, virallisesti Suomen EvLut kirkon kaikki paimenet mahtuvat mukavasti yhden pöydän ääreen. Sitä kutsutaan piispainkokoukseksi. Teoriassa he toteuttavat paimenuuttaan seurakuntalaisten keskuudessa julkisessa saarnavirassa (papit) olevien välityksellä. Paimenuus on kuitenkin luonteeltaan henkilökohtaista, joten olisi lähempänä todellisuutta todeta, että seurakunnissa toimivat ovat myös paimenia aivan omasta puolestaan ja siis toimivat kyseisessä seurakuntavirassa, joskin heillä on erilaiset tehtävät ja rajoitetumpi auktoriteetti. Papeilla ei esimerkiksi ole oikeutta vihkiä toisia pappeja tehtäviinsä, vaan se on rajoitettu piispoille. Edelleen ongelma on, että tämäkin sisältää vain virallisessa rakenteessa olevan paimenuuden.
  • Toiseksi, apostolisen jatkumon mukaan eräs piispojen perustehtävä on huolehtia siitä, että paimeneksi vihitään vain ihmisiä, jotka he itse ovat kouluttaneet ja hyväksyneet tehtävään. Samoin he toimivat saarnaviran portinvartijoina. Tosiasiassa he kuitenkin toimivat leimasimena, joka vahvistaa toisaalla – hiippakunnassa tai seurakunnissa – tehdyn demokraattisen valinnan. Tämä heikentää itse järjestelmän legitimiteettiä.

Nämä ongelmat tulevat selkeämmiksi, kun muistaa, että paimenuus on paitsi seurakuntien esittämä kutsu, myös Jumalan ihmisessä vaikuttama kutsumus. Niiden takana oleva yhteinen nimittäjä onkin kohtaanto-ongelma: seurakuntien tarve paimenille ja sitä vastaavat tehtävät eivät syystä tai toisesta osu niille ihmisille, joille Jumala on antanut kutsumuksen tehtävään. Tästä seuraa, että seurakuntien viralliseen rakenteeseen päätyy paimeneksi ihmisiä, joilla ei ole paimenen kutsua, mutta jotka saattavat muuten olla ihmisiä paikallaan. Käytännössä seurakunnan johdon vastuulle kuuluu myös esimerkiksi sellaisia hallinnollisia ja opetustehtäviä, jotka ei sovi täysin yhteen seurakuntaviran perusolemuksen kanssa.

Toisaalta seurakuntavirkanan paimenen virka ei koske vain omaa seurakuntaa, vaan koko Kristuksen ruumista. Juuri tämän vuoksi piispa voi vihkiä piispaksi myös sellaisia, jotka eivät ole hänen oman paimenuutensa alaisia. Tämä merkitsee myös, että paimenuutta voidaan toteuttaa myös virallisten rakenteiden ulkopuolella. Tällöin syntyy kristillisiä yhteisöjä, joilla ei ole varsinaista roolia seurakunnissa, ja jotka eivät siis ole minkään piispuuden alaisia.

Tässä on se ongelma, että paimenen virkaan kuuluu sen valvominen, että Jumalan sanaa opetetaan oikein ja sakramentit (kaste ja ehtoollinen) toimitetaan oikein. Hengellinen toiminta, joka ei tapahdu paimenuuden alaisuudessa saattaa siis mennä metsään juuri näissä asioissa. Tässäkin toteutuu kohtaanto-ongelma. Käytännössä esimerkiksi oikeutta jakaa ehtoollista voisi myöntää hieman laajemmin. Tämäkin on rakenteellinen ongelma.

Opettajat

Seurakunnan kannalta opettajan tehtävä on paimenen jälkeen seuraavaksi tärkein. Kristinuskosta tekee kristinuskon nimenomaan se, että me puhumme ja ajattelemme Jumalasta oikein. Tästä seuraa kuuliaisuus ja usko. Opettajien vastuulla on huolehtia siitä, että oppi pysyy puhtaana (puolustaa uskoa, eli harjoittaa apologiaa sekä torjua harhaoppeja) ja oikea oppi ymmärrettynä (opettaa ihmisiä, opetuslapseuttaa).

Perinteisesti tätä on harjoitettu seurakunnissa julkisen saarnaviran kautta, eli käytännössä paikallisten seurakuntien saarnastuoleista. Tälläkin tasolla toteutuu tietty hierarkia. Viime kädessä opista ovat vastuussa piispat (jotka siis paimenuuden ohella ovat apostolisen jatkumon hengessä myös opettajan virassa), mutta paikallisemmalla tasolla kirkkoherrat (seurakuntien johtajat) joiden alaisena sitten toimivat muut papit. Lähtökohtaisesti muilla ei ole oikeutta opettaa julkisesti, paitsi paikallisen seurakunnan johtajan luvalla. (Tästä on käyty jonkin verran kädenvääntöä, sillä seurakunnat ovat joskus esittäneet kutsuja henkilöille, joita piispat syystä tai toisesta ovat pitäneet ei-toivottuina henkilöinä Suomen EvLut kirkon saarnastuoliin.)

Tähän liittyy sama kohtaanto-ongelma kuin edellä: henkilöitä, joiden edellytyksissä opettaa, on toivomisen varaa päätyvät tähän tehtävään, kun taas toiset, joilla olisi sisäinen kutsu, joutuvat kärsimään ensinmainittujen kuuntelemisesta. Heidän mahdollisuutensa paitsi harjoittaa, myös kehittää tätä kutsumusta voivat olla heikot. Toisaalta tästä voi seurata samankaltaista paraseurakunnallisuutta kuin paimenen viran osalta, ja ihmiset alkavat opettaa ilman minkäänlaista valvontaa tai vastuullisuutta kenellekään.

Pappeus

Pappeudessa on pohjimmiltaan kyse seurakuntien tavasta järjestää oma toimintansa. Herra on antanut seurakunnille paljon itsemääräämisoikeutta tässä suhteessa, ja kunnioittaa ja suojelee niiden valitsemaa järjestystä – koska se on seurakunnan tahto. Se ei tarkoita, että kyseinen järjestys olisi aina Hänen Itsensä mielestä paras mahdollinen.

Seurakunnalla on valta nimittää haluamiaan henkilöitä paimeniksi ja opettajiksi. Silloin heidät on asetettu kyseiseen myös seurakuntavirkaan. Eri asia on, onko heillä myös Herran antamaa sisäistä kutsua siihen, samoin kuin miten hyvin he virkaansa hoitavat.

Tämän lisäksi Herralla on vapaus kutsua haluamiaan henkilöitä näihin tehtäviin sekä lisäksi laittaa heidät toimimaan niissä, vaikka seurakuntien ulkopuolellakin. Tämä lisää kohtaanto-ongelmaan. Mielestäni seurakunnissa tulisi kehittää tapoja, joilla nämä ihmiset voitaisiin jollain tapaa integroida seurakunnissa toteutuvaan paimenuuteen. Toisaalta on huomatava, että seurakuntien virallinen paimenuus ja opetus ei automaattisesti ylitä sen virallisen rakenteen ulkopuolista. Jos joku esimerkiksi opettaa jostain asiat oikein, kun seurakunnan johtaja opettaa siitä väärin, on seurakunnan johtajan velvollisuus korjata näkemystään. Tässä toteutuu virkojen keskinäisen kunnioituksen periaate.

Tilanne ei ole aivan toivoton, vaan ihmisillä on – ja on aina ollut – jonkin verran mahdollisuuksia toimia virallisen organisaation laidoilla. Kehittämisen varaa kuitenkin on.

Koska pappeuden ja seurakuntavirkojen suhde ei ole yksikäsitteinen, piispaksi tai saarnavirkaan päätyy ajoittain myös henkilöitä, joilla on kutsumus johonkin muuhun seurakuntavirkaan – evankelistaksi, apostoliksi tai profeetaksi. Tämä on tietysti usein siunauksellista, mutta voi olla myös ongelmallista. Esimerkiksi evankelista seurakunnan johtajana ei välttämättä kiinnitä kylliksi huomiota seurakunnan sisäiseen kasvuun, vaikka saarnaisikin paljon ilosanomaa siten, kuin se uskosta osattomille tulisi esittää.

Evankelista

Koska evankelistan virka ei ole samalla tavalla välttämätön seurakunnan olemassaolon säilymiselle kuin paimenuus tai opettajuus, siitä yksinkertaisesti ei useinkaan virallisesti välitetä seurakunnan rakenteissa. Evankelistoja ei juuri tarvita seurakunnissa.

Herra kuitenkin kutsuu ihmisiä tähän virkaan, joten heillekin on syytä löytää paikkansa. Tähän alkaakin olla jo reittejä. Usein tämä on suhteellisen kivutonta, sillä evankelistoja ei juuri kiinnosta, mitä tapahtuu kirkon sisällä, vaan he toimivat mielellään juuri sen ulkorajalla. Ongelma voi kuitenkin olla missionaarisen näkökulman integrointi seurakunnan toimintaan. Se saattaa jäädä ulkokohtaiseksi. Seurakunta on kuitenkin kutsuttu olemaan läpeensä missionaarinen, joten evankelistojen edustaman ajattelutavan pitäisi lävistää seurakunnan koko olemus ja kaikki toiminta. Tämä ei toteudu, jos evankelistat jätetään toimimaan ulkoreunalla, tai jopa oman onnensa nojassa.

Evankelistan tehtävästä on huomattava myös, että sekään ei palvele seurakuntaa, vaan Kristuksen ruumista. Niinpä evankelistan tehtävänä ei ole tuoda ihmistä paikallisseurakunnan yhteyteen. Ellei paikallisseurakunta ole rakenteellisesti missionaarinen yhteisö, tämä ei välttämättä edes käytännössä ole mahdollista. On siis olemassa vaara, että he efektiivisesti toimivat seurakuntien ulkopuolella, koska heidän työnsä hedelmä ei pääse niihin sisälle.

Evankelistojen tehtävään asettamiseen pätee viime kädessä sama kuin opettajien. Heidät tunnustetaan evankelistoihin, ja valtuutetaan toimimaan seurakunnan yhteydessä. Tämä on oleellisesti inhimillinen toimenpide, ja asettaa seurakuntavirkaan. Periaatteessa on siis mahdollista, että tehtävään päätyy henkilö, jolla ei ole siihen kutsua.  (Tosin joissain seurakunnissa evankelistan virka merkitsee käytännössä apupapin tehtävää, ja voi olla epäselvää, kumpaan pitäisi keskittyä.) Riski on kuitenkin pieni, sillä seurakunnilla on harvoin erityistä tarvetta evankelistoille, ja tehtävään asettaminen tapahtuu siis tarjontalähtöisesti. Käytännössä suurempi ongelma on siis se, ettei heidän seurakuntavirkaansa integroida palvelemaan paikallista seurakuntaa.

Apostoli ja profeetta

Kirkolla, joka rakentuu pääasiassa paimenten ja opettajen varaan, on huomaamaton ongelma. Vaikka se olisi vahva yhteisö, joka ajattelee oikein ja evankelistojen vaikutuksesta kasvaa määrässä, on Jumalan tahdossa kansansa suhteen kaksi aspektia, jotka eivät siltikään kuulu tällaisen kirkon prioriteetteihin.

  • Ensimmäinen on, että se katsoo ihmisiin. Totta kai Jumalasta puhutaan. Evankelistat julistavat Jumalan evankeliumia, paimenet pitävät huolta Jumalan kansasta ja opettajat opettavat Jumalan tuntemista. Mutta he kaikki kohdistavat katseensa ihmisiin. Määritelmällisesti tämä tarkoittaa, että heidän huomionsa ei  ole keskittynyt Herraan. Koska Herra on elämän lähde, tällainen seurakunta tuppaa olemaan melko apaattinen. Tätä ongelmaa hoitamaan Herra on lähettänyt profeettansa.
  • Toinen on Jumalan valtakunnan toteutuminen kirkon ulkopuolella. Paimenten ja opettajien määrittämä kirkko on määritelmällisesti melko sisäänpäinkääntynyt, kuin musta aukko, jonne ehkä tulee väkeä sisään, mutta joka ei loista Jumalan kirkkautta ulkopuolelleen. Saarnat jäävät yksittäisten seurakuntien jäsenten keskuuteen, ja eikä sillä ole rakenteellista pyrkimystä toteuttaa Jumalan valtakuntaa, tai edes kokonaisvaltaista yhteyttä oman seurakunnan rajojen ulkopuolelle. Tämä on ongelma, sillä Jumala tahtoo, että Hänen tahtonsa toteutuisi niin maan päällä kuin taivaassa. Tätä aspektia toteuttamaan hän on lähettänyt apostolinsa, joiden tehtävä on potkia seurakuntaa liikkeelle.

Ilman apostoleja ja profeettoja seurakunta on kuin apaattisena makaava hengellinen jättiläinen. Oli se miten terve tai iso tahansa, Jumalan tahto ei toteudu ellei se lähde liikkeelle Hänen voimassaan.

Apostolin ja profeetan virat eroavat edellisistä ennen kaikkea siinä suhteessa, että seurakunnilla ei ole valtuuksia asettaa tehtäväänsä sellaista apostolia tai profeettaa, jota Herra ei ole tehtävään kutsunut. Käytännössä tehtävään siis pätee sama kuin piispanvirkaan – samoin kuin piispan vihkimiseen tarvitaan piispa, profeetankin vihkimiseen tarvitaan profeetta. Tietenkään mikään ei estä Herraa tekemästä sitä myös Itse.

Tästä seuraa, että näissä viroissa ei hengellisessä mielessä esiinny  kohtaanto-ongelman ensimmäistä puolta: apostolit ja profeetat ovat aina Herran kutsumia. Sen sijaan ongelman toinen puoli on yhtä olemassa: Heidän toimintansa ei välttämättä integroidu hyvin seurakuntaan.

Kun seurakunta ”asettaa” apostolin tai profeetan tehtävään, se itse asiassa valtuuttaa Herran tehtävään kutsuman toimimaan tehtävässä omassa keskuudessaan. Jos tällaista ei tapahdu, meillä on kohtaanto-ongelma. Tämä valtuutus on erillinen siitä valtuutuksesta, jonka voi saada vain Herralta. Esimerkiksi profeetan tapauksessa kyse on vallasta käyttää Herran sanaa, avata uusia ovia ja sulkea olemassaolevaa toimintaa.

Etenkin profeetoilla on usein äänekäs rooli seurakunnassa. Tietysti on loistavaa, jos seurakunta on niin pyhä, ettei profeetalla ole mitään huomauttamista, mutta hänen vastuullaan on skarpata koko porukkaa tässä suhteessa. Tämä aiheuttaa helposti kitkaa, etenkin paimenen kanssa. Herran tahdon toteutumiseksi molempien olisi syytä tutustua toistensa ajattelutapoihin, kunnioittaa niitä ja omalta osaltaan korjata ajatteluaan, eli tuttavallisemmin tehdä parannusta.

Etenkin apostoleilla, mutta myös profeetoilla on tehtävää myös seurakuntien ulkopuolella. Tämä ei tarkoita, että heidän tulisi olla erillään seurakunnan rakenteista. Tämä tarkoittaa, että seurakunnan rakenteiden tulee olla sellaisia, että ne tukevat apostolien missiota ja profeettoja heidän toiminnassaan.

Yhteenveto

Seurakuntaviroilla ja (paikallis)seurakunnan viroilla on siis mielekäs suhde, ja molemmilla on järkevät paikkansa. Jotta Jumalan tahto tapahtuisi, meidän tulee muokata rakenteita sellaisiksi, että seurakunnat ovat aidosti missionaarisia yhteisöjä, joissa Jumalan läsnäolo on arkista ja Hänestä opetetaan totuudenmukaisesti ja jotka pyrkivät rakentamaan Jumalan valtakuntaa oman rakenteensa kautta.

Näin Kristuksen ruumis kasvaa sekä yhteydessä, elämässä, koossa että kuuliaisuudessa ja Jumalan tahto toteutuu maan päällä. Tämä tarkoitusta varten Hän on antanut sille lahjaksi paimenet, profeetat, evankelistat, opettajat ja apostolit. Meidän tehtävämme on järjestää seurakuntamme niin, että nämä kaikki pääsevät kasvamaan ja palvelemaan tehokkaasti omissa tehtävissään. Pappeudella on siinä roolinsa, mutta kokonaisvaltaiselle kehittämiselle on ilmeistä tarvetta.

Tämä artikkeli kuuluu sarjaan, jossa käsitellään profeettojen roolia nykyajassa.

Seuraavaksi: Kaksi uusapostolisuutta.

 

2 thoughts on “Seurakuntavirat ja pappeus”

  1. Täyteen miehuuteen pääsemisen, josta Paavali puhuu virkojen luettelon loppuosan tekstissä, voi nähdä jopa Jeesuksen mallina, jossa kehitytään kaikissa kohdin ja tullaan jokainen apostoleiksi, paimeniksi, opettajiksi ym. Olisiko tässä tavoite, jota kohti kulkea! Pitäisikö seurakunnan perustajan olla apostoli, evankelista, paimen, opettaja, jne. Mitä kohti pitäisi kehittyä?

    1. En sanoisi, että ”täysi miehuus” on sama asia kuin seurakuntavirka. Se ei ole edellytyksenä seurakuntaviralle, seurakuntavirassa oleva välttämättä koskaan kasva sellaiseen ja toisaalta voi hyvin olla kypsä kristitty ja suureksi rakennukseksi Kristuksen ruumiille olematta missään virassa.

      Kyse on kutsusta, ja tulee kehittyä siihen suuntaan, mihin kutsutaan. Me emme itse päätä, minne menemme, vaan me menemme minne meidät lähetetään. Vastaavasti, en usko, että kaikkien pitäisi kehittyä johonkin noista viroista, vaikka onkin mahdollista, että Herra kutsuu sellaiseen, kun kasvamme uskossa. Sanoohan sanakin: ”Älköön kovin monet teistä pyrkikö opettajiksi.”

      Niinpä ei ole mielekästä kysyä, pitäisikö seurakunnan perustajan olla esimerkiksi apostoli tai evankelista, vaan on lähdettävä siitä, että joku on kutsuttu esimerkiksi apostoliksi tai evankelistaksi, ja kysyttävä, mitä tuo henkilö on kutsuttu tekemään – esimerkiksi perustamaan seurakuntia.

      Toisaalta on muistettava, että Herra Jeesus nimenomaan tahtoo, että me kaikki kasvaisimme. Niinpä ei olekaan mikään yllätys, että Hän kutsuu ihmisiä virkoihin, ja erityisen luonnollista on, että tiettyihin virkoihin – paimeneksi ja opettajaksi – päätyy nimenomaan kypsiä kristittyjä. Toisaalta kutsu näihinkin virkoihin tulee usein kauan ennen kuin itse homma alkaa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

four × 4 =

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.