Tämä artikkeli on välitöntä jatkoa artikkelille Virat rakenteissa.

Kohtaanto–ongelman suhteen olisi paljonkin tehtävissä. Olisi monella tapaa hyvä sitouttaa kaikissa seurakuntaviroissa toimivat seurakuntien paimenuuden alle ja/tai sopiviin järjestöihin. Tämä palvelisi Kristuksen ruumiin yhteyttä ja kokonaisuutta, kun heidän vaikuttavuutensa kasvaisi ja heillä itsellään olisi enemmän mahdollisuuksia kasvaa kutsuissaan.

Tehtävät, joissa virkoihin kutsutut palvelevat, voidaan jakaa karkeasti kahteen ryhmään: täysipäiväisiin ja oman toimen ohella tehtäviin. Kummankinlaisia tehtäviä liittyy jokaiseen virkaan. Kaikki eivät siis ole palkattuja työntekijöitä. Olisi silti hyvä, jos muidenkin kanssa olisi tehty jonkinlainen sopimus, joka selkeyttäisi heidän paikkansa rakenteissa.

Tarkastellaan kysymystä ensin paimenen, opettajan ja evankelistan virkojen osalta.

Paimenet

Paimenen seurakuntaviralle on suora vastine paikallisseurakunnan rakenteessa. Niiden johtajat, johtoryhmät ja erityisesti piispat käyttävät paimenen valtaa. Kun näihin tehtäviin on valittu ihmisiä, joilla on myös paimenen kutsu, kyseiset ihmiset ovat paikoilla, joilla he palvelevat hyvin Kristuksen ruumista. Jäljelle jää tietysti hienosäätöä sen suhteen, kuka toimii missäkin tehtävässä. Toisaalta erityisesti johtoryhmät hyötyvät monipuolisemmasta rakenteesta.

Tästä vastaavuudesta seuraa kuitenkin välitön ongelma: jonkun on joka tapauksessa hoidettava homma. Kuitenkaan saatavilla ei välttämättä ole pätevää sopivan kutsumuksen omaavaa ihmistä. Tehtävä on hyvin monitahoinen, ja siihen kuuluu esimerkiksi paljon hallinnollisia ja opetustehtäviä. Niinpä joku, jolla ei varsinaisesti ole paimenen kutsumusta, voi joissain tilanteissa hoitaa tehtävän paremmin kuin sellainen, jolla on kyseinen kutsumus. Sopivalla henkilöllä ei välttämättä ole kutsumusta mihinkään seurakuntavirkaan – mikä ei välttämättä ole huono asia. Jos tehtävään nimittäin päätyy esimerkiksi apostoli, profeetta, evankelista tai opettaja, tämä tekee sitä oman virkansa sävyttämänä. Se on usein siunauksellista, mutta voi olla myös ongelmallista.

Paimenuuden osalta kohtaanto–ongelma merkitsee sitä, että seurakunnat epäonnistuvat tarjoamaan kylliksi paimenuutta samalla kun kaikille paimenen kutsumuksen saaneille ei ole löydetty paikkoja. Taustalla saattaa vaikuttaa, etteivät seurakunnan työntekijät kykene sen enempää hoitamaan koko yhteisöään kuin jakamaankaan vastuuta. Niinpä niiden sisälle tai ulkopuolelle voi syntyä tosiasiallisesti itsenäisiä yhteisöjä, joilla ei ehkä ole kaikkia seurakunnan tuntomerkkejä, mutta omat paimenensa.

Erityisesti profeetallisesta näkökulmasta Suomen EvLut kirkon nykytilanteeseen liittyy paimenuuden osalta pari pientä ongelmaa:

• Virallisesti kirkon kaikki paimenet mahtuvat mukavasti yhden pöydän ääreen. Sitä kutsutaan piispainkokoukseksi. Teoriassa he toteuttavat paimenuuttaan seurakuntalaisten keskuudessa julkisessa saarnavirassa (papit) olevien välityksellä. Paimenuus on kuitenkin luonteeltaan henkilökohtaista. Niinpä profeetallisesta näkökulmasta olisi johdonmukaista todeta muodollisestikin, että myös seurakunnissa toimivat ovat paimenia aivan omasta puolestaan ja siis toimivat samassa virassa. Tietysti heillä on erilaiset tehtävät ja niiden mukaisesti piispoja rajoitetumpi auktoriteetti. Papeilla ei esimerkiksi ole oikeutta vihkiä toisia pappeja tehtäviinsä. Seuraava ongelma tällä suunnalla on, että tämäkin järjestely sisältää vain virallisessa rakenteessa olevan paimenuuden. Tosiasiallisesti paimenuutta kuitenkin harjoitetaan vielä pienemmissä sosiaalisissa yksiköissä, kuten eriytyneissä jumalanpalvelusyhteisöissä ja jopa seurakunnista riippumattomissa pienpiireissä. Nämäkin tulisi integroida Kristuksen ruumiin seurakunnallisiin rakenteisiin niin muodollisesti kuin käytännöllisestikin.

• Apostolisen jatkumon mukaan eräs piispojen perustehtävä on huolehtia siitä, että paimeneksi vihitään vain ihmisiä, jotka he itse ovat kouluttaneet ja hyväksyneet tehtävään. Samoin he toimivat saarnaviran portinvartijoina. Tosiasiassa he kuitenkin toimivat leimasimena, joka vahvistaa toisaalla – hiippakunnassa tai seurakunnissa – tehdyn demokraattisen valinnan. Profeetalliselta kannalta tämä heikentää itse järjestelmän hengellistä legitimiteettiä, sillä paimenten hallinnollinen vastuu voi ohittaa hengellisen vastuun.

Paimenten osalta näkisin, että kohtaanto–ongelmaa voitaisiin auttaa jalkauttamalla paimenuutta hengellisenä virkana ruohonjuuritasolle, jopa pienpiirien johtajille. Tämä olisi oleellisesti perinteisen mallin laajennus: luodaan uusi paimenellinen tehtävä, joka toimii seurakuntien johdon alaisuudessa, jonka tehtävät ovat ennen kaikkea hengellisiä (eivät esimerkiksi hallinnollisia) ja joilla on rajatummat oikeudet (heidät voitaisiin esimerkiksi valtuuttaa jakamaan vapaasti ehtoollista¹, mutta ei kastamaan, vihkimään avioliittoon tai siunaamaan hautaan). Vastaavasti heille pitäisi tarjota johtamista, koulutusta ja tiiviimpää tukea seurakunnan työntekijöiden – eli esimiestensä – taholta. Periaate on, että ihmisiä, jotka jo toteuttavat paimenuutta, sitoutetaan tiukemmin osaksi seurakunnan rakennetta, mikä lisää sekä seurakunnan yhtenäisyyttä että sen toiminnan kattavuutta.

Opettajat

Opettajien osalta kohtaanto–ongelmassa kyse on siitä, että tähän tehtävään päätyy henkilöitä, joiden edellytyksissä opettaa on toivomisen varaa, kun taas toiset, joilla olisi sisäinen kutsu, joutuvat kärsimään näiden kuuntelemisesta. Viimemainittujen omat mahdollisuudet paitsi harjoittaa, myös kehittää kutsumustaan voivat olla heikot. Jos seurakunta ei halua sijoittaa heihin, he jäävät oman onnensa nojaan.

Mahdollisia syitä on useita. Esimerkiksi, kutsumuksen saanutta ei ehkä tunnisteta tai tunnusteta. Voi myös olla, että seurakunnan johto itse opettaa väärin ja haluaa vaientaa ihmisen, jolla on kutsumus opettaa oikein. Sekin on mahdollista, että opettajan tehtävään kuuluu myös hallinnollista vastuuta, jonka hoitamiseen seurakunta on tyytyväinen, tämän opetuksesta piittaamatta.

Opettajaksi kutsutulla on kuitenkin velvollisuus olla hyväksymättä vääryyttä ja tuoda totuutta esiin, vaikka se olisikin mahdotonta missään tehtävässä seurakunnan rakenteen sisällä. Niinpä hän ei vaikene, vaikka hänellä ei olisikaan lupaa opettaa.

Tästä voi seurata samankaltaista paraseurakunnallisuutta kuin paimenen viran osalta: kutsun omaavat alkavat opettaa ilman minkäänlaista valvontaa tai vastuuta kenellekään. Hyvänä puolena tämä lisää terveen opetuksen määrää Kristuksen ruumiissa. Huonona puolena se lisää myös epäterveen opetuksen määrää, sillä pelkkä kutsu ei vielä merkitse asiantuntemusta.

Entä, jos avoinna on opettajan tehtävä, mutta käytettävissä vain evankelista? Hienoa! Meillä on tämä tyyppi joka palaa halusta kertoa evankeliumia ja kutsua ihmisiä seurakuntaan. Hän varmasti osaa opettaa meitä kaikkia seuraamaan Herraa paremmin! Non sequitur, väärä johtopäätös. Hänen opetuksensa olisi luultavasti lähinnä evankeliumin julistusta. Miten hyvä asia se olisikin, uskovat eivät suuresti rakentuisi jatkuvasta kutsusta aloittaa alusta.

Tässäkin ongelmaa kannattaa lähteä ratkaisemaan resurssilähtöisesti – etsimällä ihmisiä, joilla on opettajan kutsu ja kasvattamalla ja kouluttamalla heitä kutsussaan. Maallikkosaarnaajamalli pyrkiikin ansiokkaasti juuri tähän.

1Didakhea seuraillen ehtoollisen jakamisoikeuden voisi antaa myös profeetoille, kunhan heitä on opetettu toimittamaan se oikein.

• Tämä artikkeli on osa sarjaa nykyajan profeetoista (Sisällysluettelo).
• Edellinen: Virat rakenteissa
• Seuraavaksi: evankelistat ja apostolit rakenteissa