Mikä on terve lähtökohta kristilliselle hengellisyydelle? Entä mihin kristinusko, joka on olemukseltaan hengellistä, viime kädessä pyrkii? Nämä kysymykset ovat kietoutuneet toisiinsa.

Usko ja Jumalan tunteminen ilmenevät havaittavassa maailmassa ajatuksina, sanoina ja tekoina. Niiden perusta on Jumalan sanan vastaanottaminen lihassamme, erityisesti siten, että se koskettaa henkeämme. Jumalan varsinainen päämäärä taas on muuttaa koko olemustamme – muuttaa meidät Poikansa (hengellisen) kuvan kaltaisiksi. Athanasius Aleksandrialainen kuvasi tätä osuvasti: ”Jumala tuli ihmiseksi, jotta ihmisestä voisi tulla jumala.”

Ortodoksisessa teologiassa tähän viitataan sanalla theosis, Jumalan kaltaiseksi tuleminen. Meistä ei siis tule Herra, vaan Kristuksessa olemme vain osallisia Hänen iankaikkiseen olemukseensa. Tämä koskee tietysti vain ruumista ja sielua, sillä henkemme on jo syntynyt Jumalasta ja on siis tämän muutoksen lähde.

Prosessissa on kaksi puolta. Tietoisella tasolla opettelemme ymmärtämään Jumalaa paremmin mielellämme sekä elämään sen mukaisesti. Tähän tarvitaan tietysti tervettä opetusta Herrasta ja kutsua elää kuuliaisena Hänelle. Hengellisellä tasolla elämme henkilökohtaisessa suhteessa Herraan. Avaamme henkeämme ja elämäämme, jotta Hänen vaikutuksensa meissä kasvaisi. Tätä Jumalan Totuuden – Jeesuksen – tuntemista kokemuksen kautta kutsutaan idässä nimellä theoreia. Se on Jumalan todellisen sanan vastaanottamista, joka samalla ylittää ymmärryksemme.

Näiden kahden, sielullisen ja hengellisen, on syytä olla tasapainossa.

Koska kristinusko on pohjimmiltaan hengellistä, opimme tuntemaan Jumalaa ensi sijassa oman kokemuksemme kautta – etenkin hengellisten kokemustemme kautta. Schleiermacher esittikin, että uskon pohjan muodostaa juuri tämä uskonnollisen kokemuksen kautta saatu tieto Jumalasta, jolloin sitä on vaikea kritisoida vain järjen perusteella.

Ei kuitenkaan pidä vetää yhtäsuuruusmerkkejä kokemusperäisen tiedon ja totuuden välille. Viime kädessä kokemuksemme on vain oma havaintomme todellisuudesta. Havainto, jonka me lisäksi olemme väistämättä itse tulkinneet. Meidät se vakuuttaa, mutta todellisuus on siitä riippumaton. Niinpä hengellisen kokemuksen jäljiltä meillä saattaa olla täysin väärä käsitys todellisuudesta – siinäkin tapauksessa, että meidän henkeämme olisi todella koskenut Pyhä Henki.

Tämä on eräs syy, miksi kristinusko on ankkuroitunut niin voimakkaasti Raamattuun. Myös Raamattu perustuu hengelliseen kokemukseen, mutta seurakunta on arvioinut sen luotettavaksi. Niinpä, kun oma kokemuksemme ja Raamattu ovat napit vastakkain, voimme, saamme ja meidän tulee luottaa siihen, että Raamattu on luotettavampi. Paras perusta kristilliselle hengellisyydelle onkin vahva Raamattuun nojaava teologia.

• Tämä artikkeli on osa sarjaa nykyajan profeetoista (Sisällysluettelo).
• Edellinen: Hengellisyyden unohtuminen.
• Seuraavaksi:Käytännön hengellisyys.