Vanhan testamentin lupausten mukaan Uudessa liitossa on kyse siitä, että Jumala antaa ihmisille oman Henkensä, jolloin näiden perusolemus muuttuu ja he alkavat luonnostaan elää Jumalan tahdon mukaan (Jer 31:31–34; Hes 11:19–20; 36:26–27). Pietarin helluntaisaarnan mukaan tuo lupaus täyttyi silloin (Apt 2:33). Uusi liitto on siis ihmisen sydämessä elävän Pyhän Hengen työ hänessä. Hengellisellä tasolla meidät on kasteessa liitetty Jeesuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen (Room 6:3–13), ja siinä vaikuttavaan Jumalan iankaikkisesta kirkkaudesta lähtöisin olevaan elämään (Rom 8:9–11). Odotamme enää ruumiimme lunastusta katoavaisuuden alta (Rom 8:23).

Toisin sanoen kristinusko on pohjimmiltaan hengellistä, koska siinä Herra elää kanssamme elävässä suhteessa.

Oma käsityksemme hengellisyydestä tosin saattaa olla tarpeettoman negatiivinen. Hyvästä alusta huolimatta se on harvoin ollut luonteva osa protestanttista kulttuuria. Toisaalta sitä on halveksittu oikean opin näkökulmasta, toisaalta taas ylikorostettu opin kustannuksella. Tuorein haastaja on uudenlainen tapa ymmärtää hengellisyys.

Tarkastellaan siis hengellisyyden käsitteen kehitystä yleensä ja erityisesti protestanttisessa kulttuurissa sekä tervettä kristillistä hengellisyyttä.

Ennen ja nyt

Ironisesti monet uskovat liittävät käytännön hengellisyyden pakanuuteen ja siksi suorastaan vastustavat sitä. Hengellisyyteen on helpompi muodostaa terve suhde, kun tietää, miten se on aikojen saatossa ymmärretty.

Uudessa testamentissa hengellisyys viittaa Pyhän Hengen työhön ihmisessä, erotukseksi siitä, että ihminen toimisi lihallisesti, eli maailmansielun vaikutuksesta. Sen varsinainen päämäärä on, että ihminen muuttuu Kristuksen kuvan kaltaiseksi, eli alkaa elää kuten Hän.

Tämä ymmärrys alkoi muuttua vasta tuhat vuotta myöhemmin, katolisen kirkon Gregoriaanisten uudistusten myötä. Silloin sana yhdistettiin mielen toimintaan. Pari vuosisataa myöhemmin alettiin jo puhua hengellisestä säädystä, eli käsite sai yhteiskunnallisen vivahteen. Se tavallaan ulkoistettiin maallikoilta ja siitä tehtiin kollektiivista¹. Uudella ajalla vanha merkitys alkoi taas vallata alaa, ja pietismin piirissä alettiin jopa puhua ”enemmän” tai ”vähemmän” hengellisistä ihmisistä. Silloin sana viittasi paitsi moraaliseen toimintaan, myös vakaumuksen syvällisyyteen tai jopa taipuvaisuuteen mystiikkaan. Tässä merkityksessä hengellinen ei aina ollut kehu.

Eräs kristillisen hengellisyyden muoto on etenkin roomalaiskatolisessa kirkossa harjoitettu Lectio divina. Siinä Raamatun tekstejä lähestytään neljällä askelella: lukemalla, mietiskelemällä luettua, rukoilemalla – ja kontemplatiivisesti. Viimeinen sana tarkoittaa erityisesti hengellistä kokemusta. Historiallisesti merkittävin lienee lectio divinan mietiskelystä käytetty latinan sana meditatio, koska sitä alettiin käyttää kuvaamaan myös Aasiasta 1800 –luvulta alkaen virrannutta itäistä hengellisyyttä, johon sekoittui läntisiä elementtejä. Meditointi on siis alkuaan kristillistä, ja tarkoittaa sellaista Raamatun tekstien mietiskelyä, jota seuraa rukous.

Nykyinen maailmankuvamme on tietokeskeinen ja tiedon keskipisteessä on ihminen. Hengellisyys ei silti ole menettänyt merkitystään. Ihmiset ovat hengellisiä, koska Jumala antoi ihmiselle hengen. Nykypuheessa sana ”hengellinen” määritelläänkin yleensä ihmisestä itsestään käsin. Tyypillisesti sillä tarkoitetaan henkilökohtaista kokemusta jonkinlaisesta ”pyhästä”.

Aina kyse ei ole elämyksestä, vaan pikemminkin tietoisuudesta jonkin ”pyhän” läsnäolosta. Hengellisyys seuraa siitä, että jokin koskettaa ihmisen henkeä – sillä ei ole merkitystä, mikä. Jopa sana ”pyhä” tulkitaan ihmislähtöisesti. Niinpä pelkkää ihmisen oman sielun ja hengen välistä kosketusta voi pitää ”pyhänä” hengellisenä kokemuksena. Tämä selvästi kattaa paljon muutakin kuin sanan ”hengellinen” alkuperäinen määritelmä.

Toisaalta myöskään yhteiskunnallinen käsitys hengellisyydestä ei vastaa sanan alkuperäistä merkitystä. Itse asiassa tämä moderni määritelmä sopii kristityille siinä mielessä paremmin, että myös terve kristillinen hengellisyys mahtuu näppärästi sen sisään. Se määrittelee sekä yhteisen pohjan, jolla kristityt voivat puhua hengellisyydestä muiden ”hengellisten” ihmisten kanssa, että selkeän itseymmärryksen kristinuskon ainutlaatuisuudesta tässä hengellisessä kentässä: Pyhä Henki on Herra.

Edelleen, kun määrittelemme hengellisyyden ihmislähtöisesti, tulemme välittömästi meitä itseämme koskevien kysymysten äärelle. Henki on ihmisen syvintä olemusta. Samalla se ilmenee aineessa ja tulee näkyväksi ajatuksissamme, sanoissamme, teoissamme ja laiminlyönneissämme. Hengellisyys vaikuttaa hyvinvointiimme ja laaja–alaisesti mieleemme. Niinpä sillä on ilmeiset psyykkiset ja ruumiilliset seurauksensa.

Koska ihmisen hengellisyys on Jumalan tahto ja Hänen luomansa todellisuus, myös kristinuskon hengellisyys (sanan klassisessa merkityksessä) vastaa ihmisen hengellisiin kysymyksiin (sanan modernissa merkityksessä). Itsestäänselvimpiä hengellisiä aiheita ovat usko yliluonnolliseen, todellisen pyhyyden kohtaaminen sekä toisaalta oman itsensä sisäinen kohtaaminen; syvin identiteettimme, arvomme, erityisesti elämän tarkoitus ja henkilökohtainen kasvu. Tyypillisiä hengellisiä piirteitä ovat rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, suvaitsevaisuus, ystävällisyys, hyvyys, lempeys, vastuuntunto ja itsehillintä… Hengellisyyteen liittyy usein myös yhteisöllisyys ja yksinkertainen elämä.

• Tämä artikkeli on osa sarjaa nykyajan profeetoista (Sisällysluettelo).
• Edellinen: Todellisuus ja sen kuva.
• Seuraavaksi: Hengellisyyden unohtuminen