[Viimeisin versio kirjani ”Kirkkauden kutsu” johdantoluvun alusta. Sen otsikko on ”Unohdettu Jumala”]

Jumala on todellinen. Jumala on hyvä. Jumala on kaikkivaltias. Jumala on kääntänyt maat ja taivaat, jotta me kutsuisimme Häntä isäksemme ja eläisimme ikuisesti.
Tämän kirjan voisikin lopettaa tähän. Tarkoitukseni nimittäin on esittää kristillisestä uskosta tiivis kokonaiskuva, jonka keskiössä on Jumala. Monasti kuitenkin vaikuttaa kuitenkin siltä, että Jumala on unohdettu, tai ainakin työnnetty sivuraiteelle, joten pidempi esitys lienee paikallaan.
Friedrich Nietzsche tarjoaa esimerkin siitä, miten olemme kollektiivisesti unohtaneet Jumalan länsimaisissa yhteiskunnissa. Hän sanoi jumala olevan kuollut. Tällä hän tarkoitti moraalisiin sääntöihin perustuvaa uskontoa, jumalaa, joka palkitsee tai rankaisee kuolemanjälkeisessä elämässä. Ajatus on uskonpuhdistuksen perintöä ja hän ymmärsi ihmisten saaneen siitä tarpeekseen. Toisaalta hän huomasi, että juuri tällainen uskonnollisuus oli yhteiskuntien ja ihmisten moraalisen käytöksen kantava voima. Hän pelkäsi sen jälkeistä aikaa ja yritti etsiä vaihtoehtoisia vastauksia ihmisen peruskysymyksiin.
Mikä on elämän tarkoitus? Hänen mukaansa ihmisen on tarkoitus “kasvaa omaksi itsekseen”, eli “saavuttaa täysi potentiaalinsa”. Kärsimyksen hän tulkitsi kuuluvan tähän matkaan. Nämä ajatukset pyörivät pohjimmiltaan kristillisen maailmankuvan ytimessä olevien kysymysten ympärillä. Kuitenkin itse kristinuskon ydin oli häneltä hukassa. Hänen jumalansa oli kuollut. Meidän Jumalamme on elämä itse. Kristillinen maailmankuva ei vain tarjoa näihin kysymyksiin todellisia vastauksia, vaan myös selittää miksi edes kyselemme niitä.
Modernilla teologialla on silti ilmeisiä vaikeuksia tarjota näitä vastauksia. Tämä liittyy osaltaan siihen, että jopa teologiassa Jumala on pitkälti unohdettu. Keskiöön on asetettu ihminen ja uskonnollinen toiminta. Usein kristinusko nähdään vain ulkokohtaisena laastarina kysymykseen elämän tarkoituksesta. Jumala nähdään pikemminkin ihmisen ajattelun kautta, ei kaiken todellisena lähteenä. Tästä on vain kukonaskel siihen, että aletaan itse määritellä Jumalaa.
Olemmekin tehneet itsellemme tuhat ja yksi mielikuvaa siitä, millainen Hän on. Tämä uudelleenmäärittelyn sanasaaste on hämärtänyt sitä tosiseikkaa, että on vain yksi todellinen Jumala. Mutta Hän ei ole sellainen kuin me ajattelemme. Hän On sellainen kuin Hän On. Meidän ajatuksemme eivät riitä tavoittamaan Hänen ihmeellisyyttään, eivätkä sanamme kuvaamaan Häntä. Mutta Hän tahtoo, että me tunnemme Hänet.
VIelä yksi tapa unohtaa Jumala on keskittyä Hänen tämänpuoleiseen toimintaansa. Hyvä on parhaan pahin vihollinen. Kun teologian perusta on esimerkiksi Raamattu, Pyhän Hengen toiminta, evakeliointi, oikea oppi tai ihmisen uskonratkaisu, se ei ole kolmiyhteinen Jumala.

Entä sitten, jos me kristityt olemmekin unohtaneet Jumalan? Objektiivisten tapahtumien kannalta on merkityksetöntä, miten asioiden ajatellaan olevan. Asiat ovat niin kuin ne ovat. Kristinuskon määrittää viime kädessä todellisuus, ei se, mitä ihmiset ajattelevat tai tekevät. Jumala joko on luonut kaiken tai ei ole. Jeesus joko on ihmiseksi tullut Jumala tai ei ole. Hän joko on noussut kuolleista ruumiiillisesti ja historiallisesti tai ei ole. Pyhä Henki joko vaikuttaa meissä uskovissa tai ei vaikuta. Jeesus joko palaa takaisin tuomitsemaan elävät ja kuolleet tai ei palaa. Meidät joko lunastetaan Jumalan iankaikkiseen kirkkauteen tai ei lunasteta. Kristinusko on totta, jos ja vain jos nämä ja tämänkaltaiset asiat vastaavat todellisuutta. Nämä asiat eivät ole järjelle käsittämättömiä.
Sen sijaan meille itsellemme kristiuskossa on kyse käytännön todellisuudesta. Ja meidän omalle toiminnallemme – niin henkilökohtaisesti kuin yhteisöllisestikin – on ratkaisevaa mitä me itse ajattelemme. Ajattelumme taas johtaa tekoihin. Kukin elää vain sen käsityksen mukaan, joka hänellä on todellisuudesta. Sillä, mitä ajattelee tai on ajattelematta Jumalasta ja itsestään on siis perustavaa käytännön merkitystä joka ainoan ihmisen omalle arkielämälle.
Tänään elämme maailmassa, jossa Nietzschen pelko on toteutunut. Kutsumme ajan henkeä post-modernismiksi, koska se seurasi hänen kuvaamaansa kuolleen jumalan aikaa, jota kutsutaan modernismiksi. Kysymykset, joihin hän pyrki vastaamaan, ovat tänään vielä ajankohtaisempia ja koskettavat välittömästi meidän kaikkien elämää. Ne sattuvat myös olemaan kysymyksiä, joihin kristinuskon objektiivinen todellisuus on aina ollut vastaus. Meidän kannaltamme olisi siis hyvä, että maailmankuvamme vastaisi todellisuutta myös sen osalta.
Tarkastellaan esimerkiksi elämän tarkoituksen ja oman identiteetin löytämistä. Kun tunnemme kristillisen maailmankuvan, yhtäältä ymmärrämme miksi nämä kysymykset ovat tärkeitä kaikille ihmisille ja toisaalta auttaa vastaamaan niihin. Jumala on se, joka tahtoo meidän jo täällä, tässä ajassa, kasvavan ihmisinä, toteuttavan niitä kipinöitä, joita Hän on asettanut sydämeemme. Me tahdomme “kasvaa ihmisinä”, “toteuttaa itseämme” jopa “ylittää itsemme”, koska se on Jumalan jatkuvan luomistyön toteuttamista. Siispä Hän Itse toimii luomistyössään siten, että me kasvamme ihmisinä. Hän antaa meille tilaisuuksia kasvaa täyteen mittaamme.
Ylläoleva koskee kaikkia ihmisiä. Kristinusko menee paljon pidemmälle. Meidät on kutsuttu elämään iankaikkisesti Jumalan lapsina ja olemme jo aloittaneet tuon elämän. Kun elämme Kristuksessa, meillä on jo nyt Jumalan lapsen identiteetti, ja saamme ajatella niin. Sen mukaisesti, kun olemme kuuliaisia, Hän Itse asuu meissä Pyhän Henkensä kautta ja vaikuttaa meissä oman tahtonsa mukaista tahtomista ja toimintaa. Ja koska Hänen tahtonsa on vaikuttaa, ei pakottaa, meissä tätä, saamme luottaa siihen, että myös tekee niin. Tämän tiedostaminen ja ymmärtäminen vaikuttaa tietoisiin valintoihimme.
Viime kädessä kyse on siitä, että Jumala Itse tahtoo Itselleen iankaikkiseen kirkkauteensa lapsia, jotka ovat kasvaneet vastuullisiksi aikuisiksi ja muistuttavat Isäänsä. Miedän halumme kasvaa ja kehittyä on siis lähtöisin Jumalasta ja Hän myös auttaa meitä matkallamme kohti tuota tavoitetta, joka oikeastaan alun perin olikin Hänen.
Kristinuskolla on siis vastaukset, mutta ne täytyy kirjoittaa auki. Miten voimme vastata todellisuuden kaipuuseen, millaista identiteettiä tarjota, mitä toivoa tuoda elämää suuremmasta? Mitä mieltä on elämässä, miten sitä käytännössä pitää elää? Miten suhtautua kärsimykseen? Mitä järkeä kaikessa ylipäätään on?
On enemmän tai vähemmän sattumaa, että käsittelen tässä kirjassa näitä perimmäisiä kysymyksiä. Enemmän, koska keskityn antamaan loogisesti yhtenäisen kokonaiskuvan kristillisestä maailmankuvasta, eli mistä kristinuskossa oikeastaan on kysymys. Ja vähemmän, koska kristinuskon perusolemus on sekä syy noiden kysymysten olemassaoloon että vastaus niihin. Kun Jumala asetetaan teologian keskiöön, vastauksia alkaa löytyä kuin itsestään. Palaamme kysymykseen elämän tarkoituksesta, kun olemme tutustuneet kristinuskon loogiseen rakenteeseen ja ihmisen käytännön toimintaan sen viitekehyksessä.