Klassisesti lunastus ymmärrettiin lunastuksena synnin, kuoleman ja kirouksen alta Jumalan vapauteen, joka toteutui kun olimme osallisia Kristukseen ruumiiseen, mikä taas tapahtui kun olimme kastettuja ja kuuliaisia. Häneen liitettyinä me olemme sekä kuolleet että nousseet kuolleista elämään uutta elämää, jota Pyhä Henki meissä vaikuttaa.

Roomalaiskatolinen oppi erkaantui tästä ajattelusta Anselm Canterburylaisen (1093–1109) myötä, Gregoriaanisten uudistusten vanavedessä.

Anselmin hyvitysoppi asetti pelastuksen keskiöön oikeuden tapahtumisen. Kysymys oli siitä, että Jeesuksen kuolema maksoi lunnaat, ja Anselm argumentoi feodaalisen ajattelun hengessä, että syntinen ihminen oli kunniavelassa Jumalalle ja Jeesus maksoi siitä lunnaat Jumalalle ihmisen puolesta. Tämä johti ajatukseen, että Jeesus kuoli ristillä ihmisen sijasta ja pelastus oli oikeudellinen prosessi. Myöhempi teologia muutti velan rikokseksi, ja Jeesuksen kuoleman rangaistukseksi rikoksesta. Tämä on jo vaihtanut raamatullisesta ajatuksesta, että Jeesus kuolee ihmisen puolesta kärsiäkseen seuraukset ihmisen synnistä, ajatukseen, että Hän kantaa vastuun vain ihmisen syyllisyydestä.

Sana ”sijasta” merkitsi radikaalia muutosta klassiseen kristilliseen ajatteluun. Vanhastaan oli ajateltu, että Kristukseen kastettu on kastettu Hänen kuolemaansa ja ylösnousemukseensa. Niinpä kristitty kuoli ristillä Kristuksen kanssa. Koska uskova oli Kristuksen kanssa ristillä, Jeesus ei ollut siellä Hänen sijastaan, vaan puolestaan. Samoin, koska kristitty oli kastettu Jeesuksen ylösnousemukseen, hän eli yhdessä Jeesuksen kanssa. Uudessa paradigmassa pelastuksessa ei ollut enää kyse uudesta elämästä Jeesuksessa, vaan ihmisen oikeudellisen aseman muutoksesta Jumalan edessä.

Tästä opillisesta innovaatiosta seurasi, ettei Uudella liitolla ollut enää mitään tekemistä pelastuksen kanssa, eikä se siis kuulunut kristinuskon keskiöön. Samalla Pyhä Henki työnnettiin sivuun käytännön kristinuskon keskiöstä. Ero on helppo hahmottaa, kun läntistä ajattelua verrataan itäisiin ortodoksikirkkoihin, joihin Anselmin ajattelu ei vaikuttanut.

Uskonpuhdistajat määrittelivät pelastuksen uudelleen suhteessa katoliseen oppiin. Korjausliike ei osunut ihan nappiin. Luterilaisella puolella pelastuksen keskiöön asetettiin risti. Pyhä Henki jäi ristin varjoon. Calvin seurasi Anselmin tulkintaa Jeesuksen sijaissovituksesta ja päivitti mallin moderniin lakiajatteluun. Syntyi kristikunnan historiassa uusi ajatus, jonka mukaan pelastus tarkoitti Viimeisen tuomion välttämistä sen perusteella, että synnistä määrätty rangaistus oli kärsitty. Niinpä protestanttien piirissä jopa itse usko ja lunastus ymmärretään hyvin eri tavalla kuin ennen suurta skismaa (1054 jKr.) edeltäneessä klassisessa kristinuskossa.

Reformaation pesuveden mukana meni siis ylimääräistäkin tavaraa. Joka suunnassa törmättiin samaan perusongelmaan. Uskosta tosiasiallisesti riisuttiin sen side kuuliaisuuteen ja siis Pyhän Hengen työhön. Se alettiin ymmärtää ensi sijassa pään sisäisenä asiana. Käytännön tasolla hengellisyys pysyi ihmiskeskeisenä. Merkittävin ero katoliseen ajatteluun oli, että keskittymällä sovitukseen ristillä avattiin ovi täydelliselle piittaamattomuudelle Jumalan tahdosta. Ihmislähtöinen kuuliaisuus korvautui osittain ihmislähtöisellä vapaudella olla ihmislähtöisesti tottelematon.

Monet ensimmäisen sukupolven uskonpuhdistajat, Luther etunenässä, ymmärsivät klassisen hengellisyyden keskeisen merkityksen. Seuraavien teologisukupolvien kiihkein into taas kohdistui terveen kristillisen opin uudelleenmuotoiluun, jopa keskinäiseen nokitteluun. Hengellinen kokemus ja mystiikka jäivät lapsipuolen asemaan. Reformoidussa perinteessä kehitys oli vielä pahempi.

Luterilaisuuden sisällä on sittemmin ollut vetoa kahteen suuntaan. Yhtäällä on ollut vahva oikeaoppisuuden perinne (jota nykyään edustaa Suomessa esimerkiksi lähetyshiippakunta), toisaalta sen vastapainoksi on noussut pietistisiä herätysliikkeitä. Nyttemmin kirkon valtavirta on hengellisen todellisuuden näkökulmasta niin vesittynyttä, että nämä kaksi vaikuttavat olevan suorastaan läheisissä väleissä. Vaikka näistä pietistinen perinne on lähempänä perinteistä kristillistä hengellisyyttä, silläkin on ongelmansa. Ensinnäkin se usein halveksii opillisuutta, mikä johtaa ojaan ja allikkoon. Toiseksi, viime kädessä sen ymmärrys hengellisyydestä on lähempänä modernia kuin klassista määritelmää.

Suuri osa Suomessa vaikuttavista vapaista suunnista on taustaltaan reformoituja, eli Calvinin perillisten seuraajia. He reivasivat kurssia vielä pidemmälle älyllisyyden suuntaan ja lisäksi korostivat Jumalan majesteettisuutta Hänen läsnäolonsa kustannuksella.

Muodollisesti reformoidut tunnustavat iankaikkisen murtautumisen ajalliseen, mutta käytännössä Jumalaa pidetään niin suurena, että hengellisen yhteyttä näkyvään vähätellään. Pyhän Hengen osalta keskitytään enemmän Hänen työhönsä ihmisten keskuudessa kuin persoonaansa ja olemiseensa uskovissa. Sakramenttiopissa puhe kasteesta ja ehtoollista keskittyy Jeesuksen sijasta ihmisen toimintaan (kaste on uskon merkki, ehtoollinen muistoateria). Jumalan sanan hengellinen perusolemus sivuutetaan pitämällä Raamattua Jumalan sanana. Näistä esimerkeistä näkyy, että reformoitu hengellisyys nousee pitkälti luodusta ja vastaa siis paremmin sanan uudempaa määritelmää.

Tietysti Jumalasta lähtevä hengellisyys on toistuvasti nostanut päätään silläkin saralla. Nykyään tunnetuimpia esimerkkejä lienevät helluntailaisuus ja monet uuskarismaattiset puljut. Niiden perusongelmat ovat samat kuin luterilaisessa pietismissä: piittaamattomuus oikeasta opista ja kokemuskeskeinen hengellisyys. Lisäksi niillä on muita heikommasta teologiasta johtuvia syviä ongelmia, kuten Pyhän Hengen ymmärtäminen kokemuskeskeisesti, eli ihmislähtöisesti, Hänen ulkoisen yliluonnollisen toimintansa kautta. Tämä on omiaan avaamaan kritiikittä oven kaikenlaisten henkien, ei vain Pyhän Hengen, toiminnalle.

Tietenkään tervettä hengellisyyttä ei ole koskaan suoranaisesti kielletty läntisessäkään traditiossa. Toisaalta se ei myöskään ole koskaan ollut järjestäytyneen kristinuskon kantava voima. Täällä usko on kiteytynyt opin ympärille seurakuntien yhteisöiksi. Kokemus hengellisyydestä ja merkityksestä on jäänyt lapsipuolen asemaan. Kristillinen hengellisyys on toiminut pitkälti valtavirran ulkopuolella tai varjossa, eikä ole vieläkään kunnolla integroitunut seurakuntien rakenteisiin.

• Tämä artikkeli on osa sarjaa nykyajan profeetoista (Sisällysluettelo).
• Edellinen: Kristinusko on hengellistä.
• Seuraavaksi: Perusta ja päämäärät.