Tämä artikkeli on välitöntä jatkoa artikkelille Paimenet ja opettajat rakenteissa.

Koska evankelistan virka ei ole samalla tavalla välttämätön seurakunnan olemassaololle kuin paimenen tai opettajan, evankelistojen tehtäviä ei ole pakko täyttää. Itse asiassa ongelma on usein päinvastainen – ei ole mitä täyttää. Herra kuitenkin kutsuu ihmisiä tähän virkaan, joten heillekin pitäisi löytää paikkansa. Millaisiin tehtäviin heitä tarvitaan?

Käytännössä tehtäviä on kahdessa paikassa – paikallisseurakunnissa ja evankelioivissa järjestöissä. Koska evankelistojen kutsumus on tuoda ihmisiä paikallisseurakuntiin, evankelioivien järjestöjen olisi syytä toimia yhteistyössä seurakuntien rakenteiden kanssa. Muuten homma ei toimi.

Jotta evankelistoilla olisi tehtävä paikallisseurakunnassa, sen tulisi olla rakenteellisesti missionaarinen yhteisö. Ellei se ole, jopa sen yhteistyö evankelioivien järjestöjen kanssa jää hedelmättömäksi, sillä ne eivät kykene toimimaan tiiviisti yhdessä.

Viime kädessä evankelistankaan tehtävä ei kuitenkaan palvele paikallisseurakuntia, vaan Kristuksen ruumista. Niinpä evankelistan tehtävä ei ole tuoda ihmisiä vain tietyn paikallisseurakunnan yhteyteen, vaan Kristuksen ruumiin yhteyteen, mikä vasta ilmenee yhteytenä paikallisseurakuntaan. Missionaaristen seurakuntien puute ei siis estä heitä julistamasta, vaikka hedelmä jäisikin heitteille. Koska heille ei ole kylliksi paikkoja rakenteissa, on todellinen vaara, että he jäävät toimimaan seurakuntien ulkopuolella, eikä heidän työnsä hedelmä sitoudu niihin.

Paimenten ja opettajien paradigmasta toimiva seurakunta ei ole lähtökohtaisesti missionaarinen. He saattavat kyllä ymmärtää, että seurakunta on kutsuttu olemaan läpikotaisin missionaarinen, mutta heillä on silti taipumus keskittyä seurakunnan sisälle. Varsinaisesti näky ja palo seurakunnan muokkaamisesta ulospäinsuuntautuneeksi liittyy evankelistan virkaan. (Ja omalla tavallaan apostolinkin.) Niinpä juuri evankelistojen edustaman ajattelutavan tulee lävistää seurakunnan koko olemus ja kaikki toiminta. Käytännössä tämä vaatii, että he ovat mukana seurakuntien – eivät vain evankeliointiin erikoistuneiden järjestöjen – toimivassa johdossa, mieluusti myös työntekijöinä.

Toisessa päässä on käytännön jalkatyö. Koska koko seurakunta on kutsuttu olemaan missionaarinen, evankelistoiksi kutsutut eivät vain ole kertomassa evankeliumia itse, vaan innostavat muitakin siihen. Myös heille olisi siis hyvä luoda järjestelmä, jossa heitä toimii väliportaana seurakunnan työntekijöiden ja seurakunnan rivijäsenten välillä. (Tietysti monet heistä haluavat olla tekemässä vain suoraa tavoittavaa työtä.) Evankelistojenkin tiivis integrointi seurakunnan rakenteisiin on tärkeää, jotta heidän korjaamansa hedelmä saadaan myös talteen.

Apostoli tehtävässään ja seurakunnat

Apostolien osalta koko kysymys kohtaanto–ongelmasta on tietyssä mielessä takaperoinen. Wagner johti viran määritelmän havainnoista siitä, mitä apostolit tekevät. Niinpä ei ole yllätys, että apostolit toimivat pitkälti itse perustamissaan toimintaorientoituneissa organisaatioissa, jotka eivät käytännössä välitä seurakuntarajoista.

Samasta syystä heidän ei ole tarpeen tituleerata itseään apostoleiksi – se on lähinnä teologinen termi seurakuntaviroista puhumista varten. He vain tekevät, ja ihmiset tunnustavat heidän hengellisen auktoriteettinsa sen enempää kyselemättä.

Sen sijaan heillä voi olla se ongelma, että heitä kutsutaan esimerkiksi evankelistoiksi tai profeetoiksi. Jonkun nimittäminen evankelistaksi ei kuitenkaan tee hänestä evankelistaa. Se voi avata apostolille oven julistaa evankeliumia ja toteuttaa kutsumustaan siltä osin. Mutta se myös rajoittaa häntä, ja viime kädessä myös sitä, mitä Herra tahtoo seurakunnalleen hänen kauttaan antaa.

Eräs apostoleihin – ja profeettoihin – liittyvä ongelma onkin, että tällä hetkellä heidät tunnustetaan vain heidän tehtävänsä kautta, ei seurakuntaviran nimissä. Jos siis otamme apostolin (tai profeetan) vastaan vaikkapa opettajana, me toki saamme oppia. Oppia kuitenkin voimme saada keneltä tahansa opettajalta. [Lisää–tähän–jokin–muu–seurakuntavirka] ei kuitenkaan aktivoi seurakuntaa, apostoli aktivoi. Mutta, jos otamme hänet vastaan vain opettajana, on aika paljon odottaa, että hän myös aktivoisi seurakuntaamme.

Edelleen, jos heidän – tai profeettojen – tekemää työtä ei lainkaan tunnusteta rakenteissa, se ei integroidu hyvin Kristuksen ruumiiseen ja sen teho jää heikoksi. Näin voi käydä myös esimerkiksi silloin, kun se suuntautuu pääasiassa seurakuntien ulkopuolelle.

Apostolien kohdalla ei yleensä ole sitä ongelmaa, että täytettävänä olisi apostolin tehtävä, johon pitäisi löytää tekijä. He ovat määritelmällisesti Herran lähettämiä. Toki ihmiset voivat tunnistaa apostolin mentävän aukon, eli asian, jolle pitäisi tehdä jotain, ja alkaa etsiskellä henkilöä, jolla voisi olla kutsu tarttua tuohon toimeen. Mihinkään työpaikkailmoitukseen ei kuitenkaan voi laittaa vaatimukseksi apostolin seurakuntavirkaa. Vaikka ihmisillä onkin verran vaiktusmahdollisuuksia, tehtävän määrää viime kädessä Herra Itse.

Vaikka apostolien voi olla helppo löytää tehtävää, heidän tehtäviensä luonne usein haastaa perinteiset näkökulmat. Apostolin näkökulma on Jumalan valtakunta. Sen integrointi seurakuntiin ei aina ole yksioikoista. Koska heidän tehtävänsä on pistää Kristuksen ruumiiseen vauhtia, mutta käytännössä tuo ruumis on seurakunnissa, apostoleja olisi syytä kuunnella myös seurakuntien johdossa. Toisin sanoen, vaikka he toimisivat seurakuntien ulkopuolella, ollakseen tehokkaita heillä olisi hyvä olla muodollinen suhde myös seurakuntien rakenteisiin.

• Tämä artikkeli on osa sarjaa nykyajan profeetoista (Sisällysluettelo).
• Edellinen: Paimenet ja opettajat rakenteissa.
• Seuraavaksi: Profeetan paikka Kristuksen ruumiissa