Tähän mennessä olemme käsitelleet läntisen paradigman vääristävää vaikutusta teologiseen käsitteenmuodostukseen, ja miten nykyinen ”standardievankeliumi”, jonka mukaan pelastus on oikeudellinen syntien anteeksiant, uskon kautta ja Jeesuksen sijaissovitukusen perusteella, on Calvinin innovaatio, jonka juuret eivät ulotu edes Suureen Skismaan idän ja lännen välillä. Tämän kaiken pitäisi jo vihjata siihen, että siinä saattaa olla jokin pahasti vialla. Nyt paneudumme aiheeseen, joka jo yksinään osoittaa pitävästi, että tämä ei voinut olla se evankeliumi, jota Jeesus, Pietari ja Paavali julistivat. Samalla se alkaa laskea ensimmäistä varsinaista perustusta valtakunnan evankeliumille. Kyse on siitä, mitä UT:n aikalaiset tarkoittivat ”vanhurskaudella” ja siihen liittyen, syntien anteeksiannolla.

Jo uutta testamenttia lukissa pitäisi olla selvää, etteivät Paavali ja Jeesus keksineet tätä käsitettä, vaan he käyttivät sitä ikään kuin yleisö jo tietäisi mistä oli kyse. Selkeästi se kosketti joitain juutalaisuuden ydinkysymyksiin, mutta mitä? Ei liene yllätys, että asiaa käsiteltiin juutalaisessa kirjallisuudessa UT:n ulkopuolella, ja koska UT:n kirjoittajat, ja suurelta osin myös yleisö, elivät sen vaikuttamassa kulttuurissa, voimme hyvällä syyllä olettaa heidän käyttäneen sanaa ja sen lähikäsitteitä jokseenkin samassa merkitysessä. Sen sijaan voi olla yllättävää, miten vähän tätä noita tekstejä on tutkittu tästä näkökulmasta kristillisen teologian piirissä.

Miksi kysymys on kriittisen tärkeä? Karkeasti ilmaistuna ”vanhiurskaus” merkitsee ”liittouskollisuutta”. Tämä on ilmeistä, kun sanaa sovelletaan Jumalaan, mutta Siinain liiton valossa ja ihmisiin sovellettuna se käytännössä merkitsi myös ”Jumalan silmissä kelpaavaa”, tai ”Jumalan tahdon mukaan elävää”. Toisaalta sen ytimessä oli kysymys Jumalan kansaan kuulumisesta, sillä Siinain liiton mukaan Jumala on niiden Jumala, jotka ovat uskollisia tuolle liitolle.

Perinteisen protestanttisen ymmärryksen – joka voidaan jäljittää Lutheriin, etenkin hänen klassiseen Galatalaiskirjeen selitykseensä – erityisesti UT:n ajan juutalaisuus oli oleellisesti lakihenkinen uskonto, jossa ihmiset pyrkivät saavuttamaan vanhurskauden – Jumalan hyväksynnän – elämällä Jumalan Lain mukaisesti (”tekemällä lain tekoja”), kun taas Paavali argumentoi, että todellisen vanhurskauden voi saavuttaa vain uskomalla Jeesukseen. E. P. Sanders päätti tutkia Paavalin aikalaisten juutalaisuutta, ja tuli siihen yllättävään johtopäätökseen, ettei asia suinkaan ollut näin yksinkertainen: jo tuon ajan juutalaisuus oli monimuotoinen uskonto,  jolle ajatus Jumalan suosion saavuttamisesta oli vieras.

Juutalaisuuden logiikka perustui Jumalan tekoon: Jumala oli armostaan valinnut Israelin kansakseen. Vastauksena tähän armoon hänen valittujensa tuli parhaansa mukaan elää Jumalan Laissaan ilmoittaman tahdon mukaisesti. (Tämä oli muuten antiikin kulttuurien tapa ymmärtää armon dynamiikka, palaamme tähän pian.) Ihmiset eivät siis edes voineet ansaita sitä, minkä olivat jo ansiotta saaneet. Sen sijaan, elämällä uskottomasti Laille, eli tekemällä syntiä, he saattoivat ajautua Jumalan epäsuosioon. Heille käytännön kysymys oli (ja on), miten elää uskollisena Jumalan laille. Tai kuten he asian ilmaisivat: mitä Lain (vaatimia/mukaisia) tekoja piti tehdä, jotta saattoi olla vakuuttunut kuuluvansa Jumalan kansaan, eli olevansa vanhurskas? Vastaukset riippuivat vähän Jumalan lain tulkitsijasta, eli rabbeiksi, mutta käytännössä ihmisille tarjottiin listoja tyyliin ”ympärileikkaus, rakkauden kaksoiskäsky, mahdollisuuksien mukaan uhraaminen temppelissä ja suurten juhlien vietto”, joiden noudattamista sitten kutsuttiin lain tekojen tekemiseksi. Perusajatus kuitenkin oli, että lain tekoja ei tehty, jotta tultaisiin vanhurskaiksi, vaan koska jo oltiin vanhurskaita. Ja joka ei tehnyt niitä, ei voinut olla varma vanhurskaudestaan.

Kristinuskon ilosanoman kannalta merkittävää tässä on, että ”vanhurskautta” ei ymmärretty kristillinä, vaan juutalaisena käsitteenä. Vanhurskaus esitetään eräänlaisena ennakkoehtona (ei voi olla kristitty olematta vanhurskas), mutta koska vanhurskaus käsitteenä merkitsi Jumalan kansaan kuulumista, oli ilmeistä, että oli vanhurskaita, jotka eivät olleet kristittyjä. UT:ssa mainitaan ”Jumalan mielen mukainen” Daavid, ja Abraham, kaikkien uskosta vanhurskaiden esikuva. Jos siis haluamme lukea Paavalin opetusta uskonvanhurskaudesta siinä kontekstissa, kuin hän ilmausta käytti, meidän tulee ymmärtää se merkityksessä ”uskon perusteella Jumalan kansaan kuuluvana.” Esimerkiksi Galataiskirjeen lopputerveisissä (6:16) Paavali vielä erikseen mainitsee hätkähdyttävästi ”Jumalan Israelin”, jyrkkänä kontrastina esimerkiksi ”juutalaisiin”, jotka jo oman itseymmärryksensä mukaan olivat vain pieni osa Israelista.

Edelleen, jos pitäisimme uskonvanhurskautta kristillisen evankeliumin ytimenä, tuon evankeliumin varsinainen aihe olisi, että uskon kautta ihminen tulee Jumalan kansaan kuuluvaksi. Tämä on tietysti kuulijalleen hyvä uutinen, ja tulee tuottamaan kadotuksen välttämisen. Samalla se kuitenkin vaikenee siitä Jumalan valtakunnasta, josta Jeesus julisti ilosanomaa.

Tässä yhteydessä on hyvä myös mainita, mitä ”syntien anteeksiantamisella” tarkoitettiin UT:n vanhurskauskäsityksen kontekstissa. Toisen temppelin juutalaisuuden perusajatuksiin kuului, että kansa oli aikanaan vihastuttanut Jumalan tekemällä syntiä, toisin sanoen ollut uskoton liitolle, eli lakannut olemasta vanhurskas. Niinpä se oli joutunut pois Jumalan armosta, menettänyt vapautensa ja joutunut pakkosiirtolaisuuteen. Vaikka monet juutalaiset asuivatkin taas esi-isiensä mailla, tuo henkinen pakkosiirtolaisuus ei ollut lakannut, vaan he olivat edelleen vieraan vallan ikeen alla, ja kymmenen heimoa kansasta oli kadonnut, sekaantunut pakanoiden joukkoon. Tässä kontekstissa ”syntien anteeksiantaminen” on käytännössä synonyymi ”vanhurskaaksi tekemiselle”, eli ”vanhurskauttamiselle”, eli sille, että Jumala katsoo armollisesti kansansa puoleen. Käsite koski siis kollektiivisesti koko kansaa, ja sillä oli käytännön ulottuvuutensa, jossa Jumalan odotettiin lähettävän voideltunsa (messiaan, kristuksen) toteuttamaan kansansa vapauttamisen. Toisaalta sillä oli yksityinen ulottuvuutensa, sillä kansa muodostui yksilöistä, ja sen vanhurskaus vastaavasti näiden vanhurskaudesta. Kyse oli siis sen odottamisesta, että Jumala, joka on Itse vanhurskas (uskollinen liitolleen), antaisi kansalleen sen synnit anteeksi, ja vapauttaisi sen sorron ikeen alta. Ellei tässä ajassa, niin tulevassa.

Seuraavaksi otamme luupin alle armon ja uskon antiikissa.