Jeesuksen nimi ei ole kristus. Kristus on kreikkaa, ja merkitsee ”voideltua”, eli se on suora käännös kuin heprean sanasta ”messias”. Lyhesti sanottuna, se on Jumalan valtakunnan hallitsijan arvonimi. Kun siis sanotaan ”kristus Jeesus” voitaisiin kotoisammin sanoa ”kuningas Jeesus”. Vastaavasti, kun sanomme että ”Jeesus on kristus”, sanomme Hänen olevan Jumalan valtakunnan kuningas.

Antiikin maailmassa kuninkaan valtapiirnanin – eli valtakunta – ymmärrettiin olevan siellä, missä hänen valtansa tunnustettiin olevan paikallisten käskijöiden yläpuolella, toisin sanoen missä häntä kunniotettiin kuninkaana ja missä hänen valtaansa alistuttiin. Tämän saman ajatuksen mukaisesti Jumalan valtakunta on siellä, missä kristus Jeesuksen tunnustetaan käyttävän valtaa, ja Hänen tahtoonsa – ei vain meidän ymmärrykseemme siitä – myös alistutaan.

Markus tiivisti Jeesuksen julistaman evankeliumin näin: ”Aika on täyttymäisillään, Jumalan valtakunta on tullut lähelle.” (1:15). Jeesukselle annettiin kaikki valta taivaassa ja maan päällä Hänen taivaaseenastumisensa yhteydessä, ja helluntaina Hän lähetti Pyhän Henkensä vaikuttamaan ihmisissä Jumalan tahdon mukaista elämää. Pietarin helluntaisaarnan ytimessä oli, että Jeesuksen, jonka ihmiset olivat ristiinnaulinneet, oli Jumala herättänyt kuolleista ja tehnyt Hänestä messiaan, kristuksen, joten Jumalan valtakunta oli siis lopultakin tullut. Tämä oli myös Paavalin sanoman ytimessä (esim. Room 1:1-4).

Aina, kun sanomme sanan ”kristus” puhumme siis Jumalan valtakunnasta. Kuitenkin usein vaikuttaa siltä, että ajattelemme ”kristuksen” olevan Jeesuksen nimi, emmekä uhraa Jumalan valtakunnalle toista ajatusta. Siihen nähden, että kyseessä on kristinuskon keskeisin asia – Raamatussa julistettavan evankeliumin varsinainen kova ydin – asiaa ymmärretään koko läntisessä kristikunnassa kovin huonosti. Pahinta ei kuitenkaan ole vaikeneminen asiaintilasta, vaan että tietämättömyys on pyritty täyttämään silpulla, jonka sukulaisuussuhde totuuteen on ajoittain vähintäänkin epämääräinen, ja suurimman osan ajasta pahasti asian sivussa.

Tähän sivu-urille ajautumiselle on historialliset syynsä, eikä nykyisiä opettajia kannata syyttää siitä, että he opettavat mitä heille itselleen opetettiin. Ei myöskään heidän opettajiaan, jotka tekivät samoin. Teologisukupolvi toisensa jälkeen on rakentanut omassa historiallisessa tilanteessaan edeltäjiensä perustalle. Vaikka historian valossa voidaan havaita yksittäisiä tapahtumia, ihmisiä ja merkkiteoksia, kirkon historiassa tuskin on ketään merkittävää teologia, joka olisi aktiivisesti pyrkinyt vähättelemään Jumalan valtakuntaa. Sen sijaan ajankohtaiset kysymykset ovat vaihdelleet, ja kielessä ja kulttuurissa tapahtuneet muutokset ovat salakavalasti ohjanneet ajattelua uusille urille.

Jumalan valtakunta on niin laaja aihe, että sitä ei ole mahdollista käsitellä yhdessä blogissa, etenkin kun samalla pitää purkaa syvään pinttyneitä vääriä käsityksiä aiheesta. Kirjoitan siis aiheesta taas jonkinlaiset sarjan, ja alustavasti suunnittelen käsitteleväni siinä ainakin seuraavia aiheita:

• Jumalan iankaikkiset päämäärät ennen maailman luomista ja uuteen luomakuntaan. Syntiinlankeemus osana ihmisen luomista Jumalan kuvaksi. Luomakunnan ja ihmisen lunastus, rekapitulaatio ja ylösnousemukset (Jeesuksen, kaikkien ihmisten tuomiolle ja koko luomakunnan) Abrahamille annetut lupaukset.
• Synnin käsite Siinain liiton kontekstissa, sen yhteys pakkosiirtolaisuuteen ja mitä syntien ”anteeksisaaminen” merkitsi tässä yhteydessä; vanhurskaus, lain tekoihin perustuvana ja uskonvanhurskaus. Syntiuhrin kultillinen, ei rikosoikeudellinen, luonne.
• Armo (kharis) ja usko (pistis) antiikinaikaisen klienttiyhteiskunnan käsitteinä (vs. esim oikeudellisena ”armahtamisena” tai ”totena pitämisenä”). Jossain vaiheessa voisi sanoa jotain myös aiheesta kristuksen usko meissä.
• Jumalan kansan ja Jumalan valtakunnan suhde, sekä niiden suhde etniseen Israeliin. Erityisesti Jeremian Uuden liiton lupausta seuranneen lupauksen, Hoosean perhe-elämän ja Uuden liiton lupausten kohdistamisen osalta. Kuka on Abrahamin perillinen, ja miksi? Israelin sukukuntien historiat.
• Ensimmäisen vuosisadan messiasodotuksista, kuningas, profeetta ja pappi. Jumalan valtakuntaan kohdistuneista odotuksista, erityisesti 10 kadonneen sukukunnan osalta. Miten nämä toteutuvat Uudessa liitossa, osallisuus kristukseen, molemminpuolinen olemuksellinen suhde kasteen ja Pyhän Hengen vuodattamisen kautta.
• Jumalan valtakunnan luonne alkaneena valtakunnassa jo nyt – ei vielä täyteydessään, ja sen suhde Uuden luomakunnan esiinmurtautumiseen, Jumalan lapseuteen ja Pyhän Hengen mukaan elämiseen. Amillenialistinen eskatologia.
• Sijaissovituksen ja osallistuvan sovituksen suhde: Ensimmäisen ajatus on, että Jeesus kuoli meidän sijastamme, jotta meidän ei tarvitsisi kuolla, toisen että Jeesus kuoli, jotta me voisimme kuolla ja nousta kuolleista Hänessä, yhdessä Hänen kanssaan. Molemmat ovat Raamatullisia ja paikkaansapitäviä, mutta ensinmainittu liityy vain vanhurskauteen (Jumalan kansaan kuulumiseen), eikä ole erityisen kristillinen, jälkimmäinen taas on kristinuskon ydintä. Näihin liittyvistä sakramenttiopeista, ja toisaalta viimeisestä tuomiosta.

Aiheita on aika lailla, ja siinä sivussa pitää juuria muutama suosituksi päässyt rikkaruoho (kuten että kristinuskon ilosanoman ytimessä on rikosoikeudellinen vanhurskauttamisoppi tai että meidän pitäisi kiinnittää huomiota antikristuksen väitettyyn ilmaantumiseen, vaikka evankeliumissa on kyse sananmukaisesti sen aidon ja oikean kristuksen odottamisesta).