Meidän voi olla vaikea ymmärtää Jumalan valtakunnan käsitettä eräästä yksinkertaisesta, mutta hankalasti hahmotettavasta syystä: se perustuu yhteiskunnallisiin ideaaleihin, jotka ovat meille vieraita, ja joita emme tunne – emmekä välttämättä huomaa edes omaa tietämättömyyttämme.

Sitä asiaan liittyvää ajatussekamelskaa, mikä mielessämme liikkuu, ennen kuin alamme tietoisesti ajatella jotain asiaa, kutsutaan paradigmaksi. Se muodostuus siis asioista, joita pidämme niin itsestäänselvinä, ettei mieleemme edes juolahda epäillä niitä. Tästä syystä emme välttämättä huomaa ilmaista niitä erikseen, ja vastaavasti meillä on taipumus kuvitella, että muiden paradigmat ovat samankaltaisia kuin omamme, ellei toisin mainita. Toisin sanoen, että kaikkien mielestä taivas on sininen, vesi märkää ja päivä ja yö vaihtelevat 24 tunnin sykleissä jne.

Tarkastellaan esimerkkinä erästä luonnontieteen historian suurimmista paradigman muutoksista, jota juuri kukaan ei muista, koska se on meille niin itsestäänselvä.

Taivaanmekaniikkaa

Vuonna 1514 Nikolai Kopernikuksen 1514 esitti ajatuksen, että maa kiertää aurinkoa. SItä edeltävä Ptolemaioksen malli oli asettanut aurinkokunnan keskukseen maapallon. Ajatus ei ollut uusi, sen oli esittänyt jo 200 -luvulla eKr. Aristarkhos Samoslainen. Tuolloin se ei kuitenkaan ollut ottanut ilmaa siipiensä alle varsin yksinkertaisesta syystä: se ei vastannut havaintoja – planeettojen sijainnit poikkesivat useita asteita mallin ennustamista.

Nykyihmisen voi olla vaikea ymmärtää, miksi Aristarkhoksen esittämä malli ei vastannut havaintoja, vaikka aurinkokeskeisyys oli koko ajan tosiasia. Syy on toisessa paradigmassa, jota harvemmin tulemme ajatelleeksi. Perinteisen käsityksen mukaan ympyrä oli täydellinen muoto, joten planeettojen ratojen oletettiin automaattisesti olevan ympyrönmuotoisia – tosiasiassa ne eivät kuitenkaan  sellaisia ole. 100 -luvulla jKr. Ptolemaios tuotti episykleiksi kutsutun matemaattisen hirviön (tai neronleimauksen): aurinko ja kukin planeetta kiertää jotain tyhjää pistettä ympyränmuotoista rataa pitkin, ja nämä pisteet puolestaan kiertävät maata ympyränmuotoista rataa pitkin. Tämä vastasi melko hyvin havaintoja, vaikkakaan ei tietenkään todellisuutta. Kopernikuksen innovaatio oli siirtää episyklien keskukseksi aurinko. Hänen mallinsa ei siis ollut Aristarkhoksen kopio, vaan vain Ptolemaioksen renkaiden uudelleenjärjestelyä. (Tyko Brahe muotoili tästä oman kompromissinsa: muut planeetat kiersivät aurinkoa episykleissä, mutta aurinko kiersi maata, luonnollisesti episyklissä.) Galileo Galilei asettui vahvasti Kopernikuksen kannalle.

Kysymys oli lähinnä filosofinen: episyklien kannalta oli jokseenkin yhdentekevää, ajateltiinko maan kiertävän aurinkoa vai auringon maata. Aurinkokeskeisyys ajatuksena ei tullut ensimmäisenä Galileon, eikä edes Kopernikuksen mieleen. Samantekevää se oli myös todellisuuden kannalta: kaikki ihmiskunnan historiassa siihen mennessä esitetyt mallit aurinkokunnan koostumuksesta olivat perustavasti virheellisiä, mukaanlukien tämä kopernikaaninen malli.

Vasta 1600 -luvulla Kepler otti uskonaskeleen Arkhimedeen ympyröiden hallitsemasta tieteestä, ja esitti planeettojen ratojen olevan ellipsin muotoisia (Keplerin lait). Se merkitsi loppua paitsi episykleille, myös kaikille siihen mennessä esitetyille tähtitieteellisille malleille (sori, Galilei). Vielä tähtitieteen vallankumousta suurempi vaikutus Keplerin hypyllä tuntemattomaan oli kuitenkin sillä, että täydellisten muotojen geometria joutui väistämään maailmanselitysten ylivaltiaan asemasta, ja antamaan sijaa matemaattiseen analyysiin nojaavalle Newtonin mekaniikalle (jonka Poincaré ajoi haaksirikkoon 1890 todistamalla sen kyvyttömyyden niinkin yksikertaisessa tapauksessa kuin kolmen kappaleen liike. Sori, Albert E. -fanit, Henri P. ehti ensin.)

Mielenkiintoisinta kuitenkin on, että vaikka vasta Kepler mursi tiedettä kahlinneen paradigman, häntä harvemmin muistetaan kiittää siitä. Luultavasti siksi, että jo peruskoulussa opetetaan, etteivät täydelliset ympyrät eivät hallitse kaikkea. Mikä on meille kaikille itsestäänselvää, oli hänelle hyppy tuntemattomaan siitä, mikä oli kaikille sen ajan ihmisille itsestäänselvää.

Tällä kertaa siis lähinnä kevytä filosofista pohdintaa paradigmasta ja sen merkitystä. Seuraavaksi pureudutaan eräisiin länsimaisen paradigman olettamuksiin, jotka ovat vääristäneet käsitystämme kristinuskon ilosanomasta.