Esiteltyämme vanhurskauttamisopin ja sen taustaa, on aika siirtyä varsinaisen opin historiaan, mistä se on tullut ja millaisten vaiheiden kautta se on kehittynyt nykymuotoonsa.

Anselm Canterburylainen ja Tuomas Akvinolainen

Ensimmäiset tuhat vuotta kristillisen julistuksen ytimessä oli eri muodoissaan ollut ajatus, jonka mukaan Jeesus lunasti ihmisen synnin, kuoleman ja saatanan vallasta. Anselm kysyi, ”kenelle lunnaat maksettiin?” Kulttuurihistoriallisesti kysymys oli  itse asiassa anakronistinen: Anselmin maailmassa vapaaksi lunastus merkitsi rahan maksamista vangitusta, antiikissa se saattoi tarkoittaa laajemmin uhrausta jonkun vapauttamiseksi, esimerkiksi jonkun asiaan suoranaisesti liittymättömän tehtävän suorittamista. (Ensimmäisen vuosituhannen vanhurskauttamisopin osalta kannattaa tutustua Christus Victor -malliin.) Anselm kuitenkin kyseenalaisesti ajatteli, että vallitseva opin mukaan lunnaat olisi pitänyt maksaa Saatanalle, mikä olisi antanut tälle liikaa kunniaa. Niinpä järkeili karkeasti tähän tapaan: Kyseessä oli kunniavelka, joka oli syntynyt, kun ihminen kapinoi Jumalaa vastaan, ja jonka Jeesus – ihmiseksi syntyneenä – täydellisellä uskollisuudellaan sitten hyvitti Jumalalle. On kuitenkin tärkeä huomata, että vaikka Anselmin mallissa puhutaan hyvityksestä, hän ei esitä ihmisen syyllistyneen rikokseen, tai Jeesusta rangaistun ihmisten rikoksista. Hänen lunastuksensa vain sai aikaan, ettei ihmistä rangaista.

Anselmin teoria tuli suosituksi Roomalaiskatolisessa kirkossa. Tuomas Akvinolaisen, joka kokosi katolisen opin 1200 -luvulla, aikana perusajatus oli kuitenkin jo muuttunut rankaisevampaan suuntaan. Hänen mukaansa rangaistus oli moraalisesti oikea seuraus synnille, ja Jeesus oli kärsinyt tuon rangaistuksen ihmisten puolesta. Ihmiset taas tulivat osallisiksi tästä sijaissovituksesta metafyysinen yhteyden kautta, eli käytännössä olemalla kastettuja Kristukseen. Merkillepantavaa on, että tämä oppi ei ole oikeudellinen, saati sitten rikosoikeudellinen. Lisäksi, uskolla ei ole siinä suoranaista roolia. Toisaalta, kuten tulemme näkemään, vakavista puutteistaan huolimatta tapa, jolla se painottaa kastetta, on itse asiassa lähempänä valtakunnan evankeliumia kuin tyypillinen uskonvanhurskausoppi. (Tässä yhteydessä lienee hyvä mainita, ettei katolinen oppi suinkaan vähättele uskon roolia pelastuksessa, vaan vain lähestyy sitä hieman eri näkökulmasta – katolisten ja luterilaisten ”yhteinen julistus vanhurskauttamisesta” on mielenkiintoista luettavaa.)

Anselmin vaikutus voidaan nähdä toisessakin Tuomaan opin piirteessä. Anselm keskittyy ihmisen täydelliseen kyvyttömyyteen sovittaa syntinsä, mutta Tuomas ottaa kantaa katolisen kirkon piirissä syntyneeseen ongelmaan, miten uskosta vainojen aikaan luopuneita ja taas palanneita tulisi kohdella. Perinteinen ratkaisu oli ollut katumusaika ennen näiden ottamista taas seurakunnan yhteyteen, mutta joissain tapauksissa, henkilö oli kuollut ennen ajan päättymistä, mikä loi pohjan kiirastuliopille: aika suoritettiin loppuun siellä. Tuomaan aikaan ajatus oli jo laajentunut muihin synteihin, ja toisaalta alettu ajatella, että sitä voi lyhentää erilaisin katumusharjoituksin, jolloin tuo lyhennys voitaisiin ottaa Jeesuksen suorittamasta äärettömästä ”velan” maksamisesta. Kun käytäntö laajeni kuolleiden puolesta tehtäviin katumusharjoituksiin näiden kiirastuliajan lyhentämiseksi, ja toisaalta katumusharjoitukseksi hyväksyttiin maallisen omaisuuden ”uhraaminen” kirkolle, ja lisättiin soppaan kirkon rahantarve mm. katedraalien rakentamiseksi ja korruptio, koossa olivat klassiset kohteet anekaupan kritiikille. Perusongelma oli tietysti uskollisena pysyneiden katkeruus, joka oli johtanut ajatukseen sovitusajan tarpeellisuudesta.

Anselmin ja Tuomaan ajattelun merkittävin ero onkin ehkä sijaissovituksen roolissa pelastuksen mekaniikassa. Anselmin mukaan Jeesuksen hyvitys on velanmaksu ihmisten sijaasta, mikä ei sido asiaa erityisesti kirkkoon. Tuomas taas sanoo Jeesuksen kuolleen ihmisten puolesta, ja tämän tulevan ihmisten hyödyksi kasteen luoman metafyysisen yhteyden kautta. Ajatus velanmaksusta ihmisten sijasta on vielä olemassa, mutta sitä ei liitetä varsinaisesti pelastukseen, vaan kiirastuleen.

Calvin

Uskonpuhdistaja Jean Calvin, siviilissä lakimies, kehitteli ajatusta taas uuteen suuntaan. Ensinnäkin, uskonvanhurskausopin ja oman antikatolisen agendansa mukaisesti, hän tulkitsi pelastuksen tulevan ihmisen osaksi uskon kautta. (Perusongelma tässä on vanhurskauden väärinymmärrys pelastukseksi), mikä siirsi syrjään Tuomaan ajatuksen, jonka mukaan sovitus seuraa olemuksellisesta yhteydestä. Kaikkinaiset ajatukset velasta – jotka olivat anekaupan opillinen perusta – hylättiin täysin.  Sovituksen keskiöön asetettiin yksilö, ei ihmiskunta, Jeesus tai Kristuksen ruumis. Synti ja sovitus ymmärrettiin – kristikunnan historiassa ensi kertaa vakavasti – rikosoikeudellisina käsitteinä, eli Jeesuksen sanottiin kärsineen rangaistuksen ihmisten rikoksista (eikä vain Jumalan moraalista vihaa, kuten Tuomas oli asian muotoillut). Jeesuksen sovitustyö sai aikaan muutoksen Jumalassa, ei ihmisessä. Käytännössä juuri hän siis innovoi sijaissovitukseen perustuvan pelastusopin sellaiseksi, millaisena me sen tänään tunnemme, ja se onkin virallisesti kanonisoitu reformoituihin oppeihin (ei luterilaisiin, mutta monet Suomessakin vaikuttavat vapaat suunnat ovat taustaltaan reformoituja, ja lisäksi siihen läheisesti liittyviä baptisteja). Kuten tulemme näkemään, rikosoikeudellista painotusta lukuunottamatta, Calvinin rakennelma muistuttaa pikemminkin päivitettyä juutalaisuutta kuin sitä uskoa, jota Jeesus, Pietari, Paavali ja kumppanit julistivat.

Ei pitäisi olla yllätys, että SPQR ja renesanssin ihanteet kummittelivat Calvinin paradigmassa muutenkin kuin latinankielisen skolastiikan kautta: hän kannatti demokratiaa ja yksilönvapauksia, ja hän vaikuttikin näihin asioihin suopeasti suhtautuneessa Baselissa.

(Mainittakoon, että vaikka Luther muistetaankin anekaupan vastustajana, ja siis torjui osan Tuomaan ajattelusta, hänen teologiansa oli kuitenkin monella tapaa lähempänä katolista kirkkoa kuin Calvinia. Vaikka oikeudellinen vanhurskauttamisoppi on hiipinyt luterilaiseenkin ajatteluun, vanhurskauttaminen on kuitenkin aina nähty paljon laajemmassa kehyksessä, mikä näkyy mm. kasteen painottamisessa paljolti Tuomaan tapaan.)

Calvin ei ollut oikeudellisen vanhurskauttamisopin viimeinen sana, vaan sen hänen muotoilunsa ongelmiin on kehitelty erilaisia ratkaisuehdotuksia. Esimerkiksi, teoria käytännössä edellyttää, taustalla vaikuttavan tasavaltalaisen paradigman mukaisesti, ettei edes Jumala itse ole lakinsa yläpuolella. Tämä ei tietenkään sovi ajatteluun, joka korostaa nimenomaan Jumalan ylivertaisuutta, mikä johti tarpeeseen erikseen korostaa, että Jumala on lakiaan suurempi. Eräs tähän tarjottu ratkaisu on, että Jumala pitää yllä lakinsa uskottavuutta kunnioittamalla sitä itse. Vastaavasti voitaisiin kuitenkin kysyä, miksi Jumala edes teki tällaisen lain? Mitkä olivat Hänen iankaikkiset päämääränsä?

Yhteenveto

Tämän lyhyen katsauksen pitäisi riittää osoittamaan, että oikeudellisen sijaissovituksen asettaminen kristinuskon ilosanoman ytimeen on vähintäänkin kyseenalaista. Sen jäljet johtavat ensi sijassa Calviniin, ja keskeisimpienkin ajatusten historia ulottuu vasta Suuren Skisman jälkeiseen aikaan. Ajattelultaan se on läpikotaisin latinalaisen retributiivisen oikeuskäsityksen lävistämää, eikä huomioi sen enempää kulttuurillista eroa itäiseen, kuin Raamatun tekstiä, joka käyttää ensi sijassa ja miltei yksinomaan kultillista, ei juridista, kieltä.

Toisaalta pitäisi olla ilmeistä, ettei ajatus ole tuulesta temmattu. Sen tiimoilta käyty keskustelu pyrkii vastaamaan todellisiin kysymyksiin (kuten Jumalan iankaikkiset päämäärät ja pelastuksen mekaniikka, kiirastulen tarpeellisuus), ja on tuonut esiin monia keskeisiä aiheita (uskon ja kasteen rooli). Toisaalta se selvittää, miten kirkko- ja valtapolitiikka idän ja lännen, ja toisaalta pohjoisen ja etelän välillä on vaikuttanut opin kehitykseen, ja miten kielelliset ja kulttuuriset erot ja taustat ovat olleet vaikuttamassa teologisen ajattelun kehitykseen. Ja olimmepa keitä hyvänsä, jokainen länsimaissa kasvanut, joka on tutustunut kristinuskoon täällä, on väistämättä kuullut siitä nimenomaan näiden ajatusketjujen värittämien lasien läpi. Mitä enemmän hän on kuullut opetusta tai lukenut teologiaa, sitä vahvempi tämä vaikutus.

Haastan kyseenalaistamaan nämä ajatusmallit. Moni asia ei välttämättä ole niin kuin meille on opetettu, koska ne eivät olleet, kuten opettajillemme oli opetettu. He epäilemättä pyrkivät kuvaamaan totuutta, mutta perusta, jolle he rakensivat oli usein tavalla tai toisella petollinen. Pisan kalteva torni on itse asiassa banaanin muotoinen: Se alkoi kallistua jo rakentamisen aikana, jolloin rakentajat korjasivat sitä – ja uudelleen, kun se kallistui lisää. Ymmärtääksemme Jumalan valtakuntaa, meidän tulee perustaa ymmärryksemme Raamatulle, ja tarkastella ajatuksiamme Jumalasta sen valossa.

Seuraavaksi otan käsittelyyn kysymyksen vanhurskaudesta. Nykyinen ymmärryksemme ensimmäisen vuosisadan juutalaisuudesta (kauniisti ilmaistuna) asettaa kyseenalaiseksi (suoremmin sanottuna: räjäyttää taivaan tuuliin) ajatuksen uskonvanhurskaudesta kristinuskon ilosanomana. Ei  tietenkään uskonvanhurskautta itseään – vain vanhurskaus tulee ymmärretyksi totuudenmukaisemmin. Ja, kun sitten alamme pikku hiljaa lähestyä itse aihetta, Jumalan valtakuntaa, joudumme jossain vaiheessa selvittämään senkin, mitä tarkoittaa usko.