Keskeisin messiaaseen, eli kristukseen, liitetty odotus oli Jumalan valtakunnan hallitseminen. Hänen oli määrä olla ”Daavidin poika” paitsi kuin olemalla hänen jälkeläisensä ja perillisensä, myös merkityksessä ”ei omena kauas puusta putoa”, mutta toisaalta odotettiin, että ”pojasta polvi paranee”. Toisin sanoen, hänen tuli ollä Jumalan edessä nöyrä ja kuuliainen – mutta ei syntinen – ja toisaalta voittoisa kirkkauden kuningas, joka hallitsi kaikkia Israelin kahtatoista heimoa. Viimemainittua varten on ymmärrettävä, miten valtakunta, ja nimenomaan Jumalan valtakunta ymmärrettiin antiikissa, ja edelleen, mitä siitä sanoi Jeesus ja mitä apostolit. Ja ennen kaikkea, miten se liittyy evankeliumiin.
SPQR:n leimaama paradigma voi hämärtää valtakunnan käsitettä jonkin verran, joten on syytä tähdentää, että se ymmärrettiin kuningaskuntana, ja kuningaskunnan määritteli se aluejossa, ja se ihmispaljous joka häntä kunnioitti hallitsijana. Edelleen sana kuningas tarkoitti, ettei hänen itsensä tarvinnut kumartaa ketään tuossa valtakunnassa.
Tämä ei tarkoittanut, että kuningaskunnat olisivat olleet itsenäisiä. Itse asiassa Juudea on tästä hieno esimerkki. Herodes Suuri sai kuninkuutensa Rooman senaatilta armona (kharis), eikä kukaan kuvitellut, että hän olisi voinut hyppiä Rooman silmille. Markus Antoniuksen (joka oli kannattanut häntä) ja Octavianuksen (myöhemmin keisari Augustus) välienselvittelyn aikaan hän pysyi uskollisesti Antoniuksen rinnalla tämän katkeraan loppuun saakka. (Mainittakoon, että hän mm. nimesi Antoniuksen linnakkeen Jerusalemissa juuri hänen kunniakseen.) Sen jälkeen hän tuli Oktaviaanuksen luo, ja kehui miten hyvä ystävä hän oli ollut Antoniukselle, ja lopetti: ”Pyydän, ettet katsoisi kenen ystävä olen ollut, vaan millainen ystävä. Nyt tarjoan tätä ystävyyttä sinulle.” Oktaviaanius otti tarjouksen vastaan, ja he pysyivät hyvinä ystäviä Herodeksen kuolemaan saakka. Itse asiassa hänestä tuli koko Rooman valtakunnan kolmanneksi vaikutusvaltaisin mies, Augustuksen itsensä ja tämän toverin Agrippan jälkeen. Todettakoon kuitenkin, että tämä ystävyys ei kestänyt seuraavaan sukupolveen, ja roomalaiset päätyivät ottamaan Juudean suoraan hallintaansa. Muutamaa vuosikymmentä myöhemmin Agrippa I (jonka kuolema on dokumentoitu myös Apostolien teoissa) ystävystyi keisari Claudiuksen kanssa, ja hänestä tuli huomattava Juudan kuningas, taas vain sukupolveksi. On lienee hyvä mainita, ettei kumpikaan heistä ollut Rooman nukkehallitsija, vaikka joutuikin ottamaan Rooman vaatimukset huomioon. Esimerkiksi Agrippa alkoi omin päin linnoittaa Jerusalemia käytännössä valloittamattomaksi, ja kaukonäköisyyden nimissä Claudiuksen täytyi puuttua asiaan.
Mutta palataan Jumalan valtakuntaan, ja yleisemmin messiaan odotukseen. Vanhassa testamentissa on joukko profetioita, joiden oli enemmän tai vähemmän perustellusti tulkittu viittaavan tulevaan erityiseen Jumalan voideltuun, Daavidin poikaan, joka mm. kokoaisi kaikki Israelin heimot valtansa alle, jonka valtakunta kattaisi koko maailman ja olisi kaikkia muita valtakuntia suurempi – siis ehdottoman suvereeni – ja pitkäikäisempi, itse asiassa ikuinen. Hänellä oli myös papillisia tehtäviä, ja hänen piti olla Mooseksen kaltainen profeetta, Lain opettaja ja kansansa vapauttaja orjuudesta, siis suuri sotapäällikkö. Toisaalta hänen odotettiin olevan jollain tapaa Herran kärsivä ja nöyrä palvelija. Lyhyesti sanoen, messiaalle sovitettiin suuria saappaita, joissa oli jokaiselle jotain.
Ajanlaskun alun tienoilla messiaan odotus oli erityisen kiihkeää. Tähän vaikuttivat paitsi ulkoiset olosuhteet – koettu sorto ”omassa” maassa – myös muutama Danielin ja Eenokin kirjoista löytyvä profetia, jotka ajoittivat messiaan tulon osapuilleen vuoteen 0, noin 50 vuotta suuntaan tai toiseen. Joka tapauksessa sen piti tapahtua ennen temppelin tuhoutumista, mikä tapahtui vuonna 70 jKr, vaikka sitä ei silloin tietenkään voitu tietää. (Ristiriitaisten odotusten mukaisesti, messiaan odotettiin myös rakentavan Jumalalle temppeli, mikä tosin tulkittiin joskus temppelipalveluksen uudistamiseksi.) Muutamia kandidaatteja ilmaantuikin, ja historioitsijat ovat arvelleet, että öljypulloa onkin soviteltu Jeesus Nasaretilaisen lisäksi mm. Agrippa I:n, Simon bar Gioran, Giskalan Johanneksen ja Simon bar Kokhban kuontalolle (kolmen viimemainitun ansiot huomioiden, jälkiviisaus saa lähinnä pudistelemaan päätään…) Hieman yllättäen vakavasti otettujen messiaskandidaattien joukosta löytyy myös kenraali, sittemmin keisari Vespasianus.
Tärkein messiaaseen kohdistettu odotus oli kuitenkin hänen pyrkimyksensä ”uudelleenperustaa” Daavidin valtakunta, eli koota ja hallita kaikkia Israelin heimoja. Osaltaan tämä merkitsee, ettei hän ollut Israelin kansaan kuulumattomien – niiden, jotka eivät olleet vanhurskaita – messias (kristus). Tämä näkyy myös Jeesuksen omissa sanoissa (mm. Matt 10:5;18:11-14).
Tästä taustaa vasten, kun Jeesus oli kastettu, hän alkoi ”julistaa Jumalan evankeliumia”: ”Aika on täyttynyt ja Jumalan valtakunta on tullut lähelle; tehkää parannus ja uskokaa evankeliumi”.
Jeesus tarkoituksellisesti vältti ilmaisemasta olivansa luvattu messias. Kuka tahansa olisi voinut julistaa ”aika on täyttynyt, Jumalan valtakunta on tullut lähelle” – se oli yleistä tietoa. Hänen kutsunsa ”parannukseen” (metanoia, sananmukaisesti mielenmuutos) merkitsi yksinkertaisesti kutsua kääntyä Jumalan puoleen, eli kutsua vanhatestamentilliseen uskoon. Suurin osa Hänen opetuksistaan koski Jumalan valtakuntaa. Kaikki tämä upposi kuin häkä, eikä siinä ollut mitään poliittisesti epäkorrektia – siksi Häntä olikin niin vaikea syyttää mistään, ja lopulta ylimmäinen pappi joutui esittämään Hänelle suoran kysymyksen: ”Oletko sinä messias?”
Jeesuksen opetuksissa onkin silmiinpistävää se, mitä Hän ei sanonut. Ensinnäkin, Hän vältti kutsumasta itseään messiaaksi, ja hyvin harvoin antoi muidenkaan tehdä niin. Tärkein poikkeus on Pietarin tunnustus Filippuksen Kesareassa, ja Jerusalemiin saapuminen, jossa häntä tervehdittiin kuninkaana. Toiseksi, Jeesus ei missään vaiheessa pyrkinyt esiintymään kunnian kuninkaana, vielä vähemmän voitokkaana vapauttajana. Tämä epäilemättä auttoi välttämään roomalaisten huomion. Kolmanneksi, Hän julisti evankeliumia paljon ennen kuin alkoi puhua omasta kuolemastaan – eikä viimemainittua kutsuttu evankeliumiksi. Ja viimeiseksi, Hän pysytteli miltei yksinomaan Juudeassa, ja puhui lähinnä juutalaisille ja juutalaisten arvossapitämille henkilöille – ei pakanoille.
Se, että Jeesus oli messias, kristus, oli Hänen aikalaisilleen – jopa opetuslapsilleen – kaikkea muuta kuin selvää. (Kuitenkin opetuslapset seurasivat Häntä ilmeisesti nimenomaan siksi, ja niin kauan, kuin uskoivat Hänen olevan messias.) Messiaana Hän täytti lähinnä opettajan, parantajan ja rauhanomaisen johtajan rooleja. Kuolemassaan Hän vei äärimmilleen Daavidin esimerkin mukaisen nöyryyden ja täytti vielä messiaan ylimmäispapillisenkin tehtävän. Ylösnousemuksessa voimme nähdä tuon uhrin kertakaikkisen riittävyyden. Mutta jos tarina päättyisi tähän, emme messias ei olisi täyttänyt varsinaista tehtäväänsä.
Kristillistä julitusta kuunnellessa vaikuttaa joskus siltä, että tarina päättyy tähän, tai ainakin se muuttuu tämän jälkeen täydeksi hötöksi, jossa on vain yksittäisiä kirkkaampia kohtia. Kuitenkin Jeesuksen taivaaseenastumisen yhteydessä Hänen opetuslapsensa vielä ajattelivat Hänen olevan messias sanan varsinaisessa merkityksessä, Jumalan valtakunnan perustajana, sillä he kysyivät: ”milloin sinä uudelleenperustat Daavidin valtakunnan? Tässä ajassa, vai tulevassa?”