Uudessa testamentissa puhutaan kahdestä hyvin erilaisesta vanhurskauttamisesta, mutta käytännön opetuksessa ne usein sekoitetaan, tai niistä tärkeämpi jopa unohdetaan. On oikeudellinen vanhurskautus ja olemuksellinen vanhurskautus.
Oikeudellisessa vanhurskautuksessa on kyse siitä, että Jeesus on kuollut kaikkien maailman syntien puolesta. Viimeisellä tuomiolla Jeesus voi halutessaan lukea tämän hyvitykseksi ihmisen tekemistä synneistä, jolloin tämä on on Jumalan silmissä hyvä, eli vanhurskas. Kyseessä on siis oikeudellinen armahdus sijaissovituksen perusteella. Koska synnit on jo sovitettu, tämä hyväksiluku tapahtuu aina, kun ihminen lähestyy Jumalaa, jo ennen viimeistä tuomiota. Voimme siis Jeesuksen veren vuoksi turvautua siihen, että syntimme on annettu anteeksi ja kelpaamme Jumalalle.
Tälle vanhurskaudelle on ehto, usko. Usko on kuuliaisuutta. Ellemme ole kuuliaisia, meidän on tehtävä parannus. Se merkitsee mielenmuutosta, kääntymistä Jumalan puoleen ja tahtoa olla Hänelle kuuliainen. Vaihtoehto on, että emme halua kuunnella Häntä, vaan teemme mieluummin mitä itse haluamme. Ei ole mahdollista uskoa olematta kuuliainen.
Kristillinen usko on luonteeltaan luottamusta Jumalaan, elämistä sen varassa, että Jumala on sellainen kuin Hän sanoo olevansa ja tekee, mitä lupaa. HERRA lupaa olla meidän Jumalamme, kun me olemme kuuliaisia Hänelle. Kuuliaisuus siis merkitsee, että alamme luottaa Häneen Jumalanamme ja siis uskomme.
Toisaalta kuuliaisuus merkitsee Jumalan kansaan kuulumista. Lupaus Uudesta liitosta annettiin Israelille ja Juudalle, ei pakanakansoille. Pakanat tulevat siitä osallisiksi vain silloin, kun heidät luetaan mukaan Jumalan kansaan. Tämä tapahtuu, kun he tekevät parannuksen ja tulevat kuuliaisiksi Jumalan laille – eli tahtovat elää Jumalan tahdon mukaan. Silloin he tulevat myös osallisiksi lupauksesta Uudesta liitosta.
Johtopäätös on, että tekemällä parannuksen tulemme kuuliaisiksi, luetuksi mukaan Jumalan kansaan ja osallisiksi Jumalan lupauksista. Oikeudellinen vanhurskautus liittyy tähän kohtaan: Syntien anteeksiantaminen liittyy kiinteästi nimenomaan Jumalan kansaan liittämiseen. Sivuvaikutuksena se kantaa iankaikkisuuteen viimeisen tuomion jälkeen.
Tämä ajatus löytyy Raamatusta, ja sillä on paikkansa kristinuskossakin – evankeliumi se ei kuitenkaan ole. Pikemminkin se on Vanhan liiton vanhurskausajattelun täydentäjä, mutta enemmänkin merkityksessä sen päättäjä ja loppuun saattaja.
Olennaista on, että yllä ei mainita kastetta. Oikeudellinen vanhurskautus ja taivaspaikka on tarjolla kaikille, riippumatta siitä mitä he ajattelevat Jeesuksesta – tai ajattelevatko mitään. Esimerkiksi Melkisedekille, Abrahamille, kuningas Daavidille tai Johannes Kastajalle, joista ketään ei oltu kastettu. Niinpä Raamatun mukaan oikeudellinen vanhurskautus ei olekaan leimallista kristinuskolle, eikä siis kristillisen evankeliumin ydin. Ellei ole kastettu, voi olla oikeudellisesti vanhurskautettu, mutta ei kristitty.
Uudessa liitossa on samalla kyse uudenlaisesta vanhurskautuksesta. Koska lupaus uudesta liitosta koskee vain Jumalan kansaa ja siis lähtökohtaisesti oikeudellisesti vanhurskautettuja, on ontologisessa vanhurskauttamisessakin kyse enemmästä kuin vain syyllisen julistamisesta syyttömäksi.
Ontologisen vanhurskautuksen logiikan mukaan meitä ei julisteta syyttämiksi Jeesuksen veren vuoksi. Sem sijaan kyse on siitä, että itse ihminen on liitetty Kristuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen. Me olemme kuolleita, ja siksi paitsi kärsineet rangaistuksen, myös vapautuneet aiitä syystä, joka alun perin aiheutti meidän syyllisyytemme. Lisäksi me elämme, mutta emme enää me, vaan Kristus elää meissä. Se elämä, jonka Pyhä Henki vaikuttaa meissä on Kristuksen ylösnousemuselämää, joka on lähtöisin Jumalan kirkkaudesta. Teot, joita Pyhä Henki vaikuttaa meidän tekevän, ovat Jumalan omia tekoja.
Kristuksessa oleva on lähtökohtaisesti oikeudellisesti vanhurskas. Lisäksi hän on myös olemuksellisesti viaton, sillä hän on kuollut Kristuksessa. Jumala tuomitsi synnin Kristuksessa, ja Häneen liitettyinä synti tuomittiin meissä. Jeesus ei kuollut meidän puolestamme, vaan me kuolimme Hänen kanssaan. Samalla kuoli ja kärsi rangaistuksensa synti – ruumiissamme vaikuttava periaate tai laki, joka saa meidät tekemään vääryyttä.
Synti on vielä elävinään, sillä se on osa katoavaista maailmaa. Jumalalle se kuitenkin on kuollut. Meidät on kutsuttu ajattelemaan samoin. Pelkkä kuolema ei kuitenkaan saa aikaan vanhurskautta. Vanhurskaus nimittäin edellyttää sen mukaista elämää, ja määritelmällisesti kuollut ei elä.
Kasteessa meidät on liitetty myös uuteen elämään Kristuksessa. Pyhä Henki asuu meissä ja Hänen mukanaan Kristus. Henki on elämän lähde, ja Pyhän Hengen vaikuttama elämä on ikuista. Hän vaikuttaa meissä tahtonsa mukaista toimintaa. Me siis väistämättä teemme Jumalan silmissä hyviä – ei vain kelpaavia – tekoja. Kristitty on siis Jumalan silmissä oikeudellisesti syytön, Kristuksen kuolemassa ja ylösnousemuksessa olemuksellisesti viaton Jumalan lapsi ja Pyhän Hengen vaikuttamien tekojen perusteella myös hyvä. Päälle päätteeksi hän on jopa Jumalan lapsi (teknos).
Tämäkin on ehdollista. Meidät on vain kutsuttu kuuliaisuuteen, jossa elämme Hengen johdatuksessa. Ellemme elä Hengen johdatuksessa, Hän ei vaikuta meissä tahtomista ja tekemistä, Kristuksen uusi elämä ei toteudu meissä eikä Kristus siis elä meissä, emmekä me siis ole Kristuksessa. Jos Kristukseen kastettuina emme tahdo olla kuuliaisia Hänelle, Hän ei elä meissä, eikä meissä ole iankaikkista elämää.
Miten sitten elää Hengen johdatuksessa? Lukemalla Raamattua, rukoilemalla, viettämällä aikaa pyhien yhteydessä ja ottamalla vastaan Herran ruumiin ja veren ehtoollisessa oppii yhä paremmin tunnistamaan Pyhän Hengen äänen. Ja koska Jeesus asuu kristityn sydämessä Pyhän Hengen kautta, hän voi vain tehdä, mitä sydämestään tahtoo ja tuntee oikeaksi.
Oikeudelliseen vanhurskautukseen kuuluu parannus, kreikaksi metanoia. Sananmukaisesti se merkitsee mielenmuutosta, ja tarkoittaa mielen muuttamista kuuliaiseksi. Sen sijaan Roomalaiskirjeen kohdassa 12:2 Paavali sanoo: ”Älkää seuratko tämän maailmanajan mallia, vaan muuttukaa mielenne uudistuksen kautta, tutkiaksenne mikä on Jumalan tahto, hyvää, otollista ja täydellistä.” Tässä ei puhuta parannuksesta, joka on muutos nykytilan sisällä, vaan sana ”uudistus” merkitsee täysin uudeksi tekemistä. Se liittyy Jumalan lapseuteen. Se ei myöskään johda kuuliaisuuteen, vaan kehotus on suunnattu kuuliaisille. Se on kehotus suostua sellaiseen hengelliseen kypsyyteen, jossa kykenee itse ymmärtämään, mikä on Jumalan tahto ja Hänen silmissään hyvää ja otollista. Tämä on mahdollista vain, kun on itse päässyt katsomaan asioita Hänen näkökulmastaan. Siinä, missä parannus johtaa kuuliaisuudessa elämiseen ja Jumalan kansaan kuulumiseen, mielen uudistus johtaa hengelliseen kypsyyteen ja Jumalan tuntemiseen.
Näiden kahden vanhurskauskäsityksen ero on siis järisyttävä. Oikeudellinen vanhurskautus on pelkkä syyllisen syyttömäksi julistaminen sijaiskärsimyksen perusteella. Olemuksellinen vanhurskautus on Jumalan oma elämä.
Ja sitten saakin vapaasti tehdä ihan mitä sydämestään haluaa. Ja kun omatunto kolkuttaa, ottaa siitä vaarin – se on parannuksentekoa, joka taas on kuuliaisuutta.