Viikko sitten leimahtanut Ukrainan kriisi on räjäyttänyt Suomessakin turvallisuuspoliittisen keskustelun, jota käydään värikkäästi myös uskovien kesken, usein hengellisinkin argumentein. Muutaman päivän asiaa seurattuani, olen päättänyt jakaa joitain omia näkemyksiäni asiaan liittyen, tässä erityisesti hengellisestä näkökulmasta ja keskittyen kysymykseen Suomen turvallisuuspoliittisesta tilanteesta. Korostan, että näkemykseni ovat omiani, ja aivan erityisesti en väitä puhuvani Jumalan sanaa, ja minun kanssani saa vapaasti olla eri mieltä.

Ensin tärkein. Uskovina me elämme Jumalan valtakunnassa kristuksen – kuninkaamme – Jeesuksen alamaisina. Tämä on ensisijainen todellisuutemme, jonka mukaan meidät on kutsuttu elämään, ja jonka tulee olla sisällä jokaisessa ratkaisussamme. Samalla elämme kuitenkin maallisissa yhteiskunnissa, jotka ovat jonkinlaisissa suhteissa erilaisiin maan päällä oleviin ”hengellisiin imperiumeihin”. Puhuttaessa Suomen turvallisuuspoliittisista ratkaisuista puhutaan viime kädessä näiden aatteiden keskinäisistä suhteista ja Suomen kansan suhteista niihin. Taivasten valtakunnan ja maallisten ideologioiden eritasoisuuden ja päällekkäisyyden vuoksi, kysymykseen Suomen turvallisuuspoliittisesta dilemmasta ei Jumalan valtakunnan ja tahdon näkökulmasta ole yksiselitteistä vastausta. Saamme vapaasti valita. Meidän kantamme siihen kertookin enemmän meistä itsestämme kuin mistään muusta. Tarkastelen tässä kysymyksiä, miksi ja mitä.

Mainitsemani ”aatteet” eivät ole kansallisvaltioita tai sellaisten muodostamia koalitioita, vaan pikemminkin ajatusmaailmoja, ideologioita ja kulttuurisia arvojoukkoja. Niitä on ympäri maailmaa useita, ja niillä on tuhansia vuosia vanhoja historioita. Joskus niitä sammuu, toisinaan syntyy uusia ja joskus ne jakautuvat tai sekoittuvat. On kuitenkin harvinaista, että suuri identiteetiltään yhtenäinen joukko – kansa tai kansanryhmä – vaihtaisi yhtäkkiä ideologista pohjaansa tai kansallista identiteettiään. Suomalaisuuden kehitys itsessään on esimerkki sellaisen muodostumisesta. Sen synnyn voi kiteyttää virkkeeseen: ”Ruotsalaisia emme ole, venäläisiä meistä ei tule – olkaamme siis suomalaisia.” Kesti vuosikymmeniä työstää, mitä nuo sanat edes merkitsivät, eikä niillä ole lopullista merkitystä, koska identiteetit – myös kansalliset – ovat jatkuvassa käymistilassa. Nyt puhutaan kuitenkin ylikansallisista identiteeteistä.

Tuo lause puhuu paljon myös siinä mielessä, että Suomi sijaitsee kahden hyvin erilaisen hengellisen imperiumin välimaastossa. Kutsutaan näitä vaikka ”idäksi” ja ”länneksi”, vaikka erityisesti ”idän” kohdalla sana on hyvin epämääräinen. Kumpikaan niistä ei ole erityisen ”hyvä” tai ”paha”, vaan molemmilla on historiansa ja piirteensä.

Laajempaa historiaa

Läntisen maailman perusta laskettiin 509 eKr, vuotta ennen Ateenan demokratian syntyä, kun Rooman viimeinen kuningas heitettiin ulos ja muodostettiin tasavalta. Läntinen Rooma pysyi virallisesti tasavaltana loppuunsa saakka, myös keisariaikana. Keisarin virallinen arvonimi oli ”princeps” (”prinssi”), eli ”ensimmäinen kansalainen”, ja hänen valtansa perustui siihen, että samalle henkilölle oli kasattu erilaisia tasavallan perustuslaissa määriteltyjä virkoja, kuten konsuli, kansantribuuni ja ylipappi. Ideologisella tasolla keisarin valta siis perustui lakiin, jonka sääti senaatti, jonka edustajat valitsi vaaleilla kansa, kunkin käyttäessä yhtä ääntä. Keskiajalla tätä ajattelua korvasi kuningasvaltainen ajattelu, jossa valta oli viime kädessä hallitsijalla, mutta renesanssin myötä palasi ajatus roomalaistyylisestä tasavallasta, jossa kansa oli viimekätinen vallankäyttäjä. Tämä ajatus iskostui ennemmin tai myöhemmin koko latinalaiseen kulttuuriin perustuvaan maailmaan, johon Suomikin kuuluu. Antiikin Rooman jälkeen läntisen maailman merkittäviä kehitysvaiheita ovat olleet germaaninen vaikutus (eli keskiaika), valistuksen aika (rationalismi ja uskonpuhdistus, joka myös jakoi kulttuuria selkeämmin etelään ja pohjoiseen) teknologian ja imperialismin aika (jolloin läntinen maailma melko kirjaimellisesti hallitsi koko maailmaa) ja moderni aika, eli suunnilleen viimeiset sata vuotta. Näiden ajanjaksojen rajat eivät ole selkeitä, ja on tärkeämpi ymmärtää, miten ne ovat vaikuttaneet, kuin milloin.

Historiallisesti merkittäviä vaikuttajia Suomen läntisyydessä ovat olleet roomalaiskatolinen kirkko, uskonpuhdistus ja Suomen kaupalliset ja kulttuuriset yhteydet Saksan suuntaan, usein Ruotsin kautta. Suomen lisäksi muita lännen rajamaita ovat olleet esimerkiksi Puola ja Baltian maat, jokseenkin samoista syistä. Käytännössä voisi sanoa, että idän ja lännen raja menee käytetyn aakkoston mukaan – latinalaiset vai kyyrilliset. (Kyllä, Kreikka kuuluu monessa mielessä ”itäiseen” kulttuuripiiriin, vaikka sillä onkin erityissuhde länteen.)

Myös ”itäisen” maailman varhaisessa kehityksessä voi nähdä useita vaiheita. Varhaisimpia ovat Egyptin, Mesopotamian (nyk. Irak) ja Anatolian (nyk. Turkki) varhaiset suurvallat, jotka Persia lopulta yhdisti, ja jotka Aleksanteri Suuri valloitti, luoden hellenistisen kulttuurialueen. Viimemainitussa kreikkalainen kulttuuri ei korvannut aiempia, vaan sulautti ne lopullisesti yhteen. Julius Caesar, joka pohjusti roomalaisen kulttuurin perustamisen länteen, sovitti Rooman imperiumiin myös hellenistisen alueen länsiosat. Itäinen hellenismi, Parthia (Persia, Iran) jäi vastustamaan läntistä imperiumia (Rooma, jonka piiriin kuului näiden rajalla keikkunut Juuda). Rooma itsessään jakautui kulttuurillisesti latina-kreikka kielirajan mukaan itään ja länteen, joista itäinen kesti hallinnollisesti pidempään Bysanttina. Virallisesti Bysantin keisari pysyi koko Euroopan keisarina vuoteen 800 jKr, läntisten kuninkaiden ollessa muodollisesti hänen vasallejaan. Jouluna 800 jKr. Paavi kruunasi Kaarle Suuren keisariksi, ja syntyi virallisesti erillinen länsi-Eurooppa. Idän ja lännen suunnat erkanivat.

Toisella vuosituhannella turkkilaiset etenivät Anatoliaan, ja muodostivat aikanaan lähi-itään Osmanien imperiumin. Mongolit (tataarit) valloittivat muutamassa vuodessa keskisen Euraasian Wienistä Tyynellemerelle. Heidän valtakuntansa perillisiä ovat Kiina, Keski-aasian maat ja Iran (jonka historia sai taas yhden kerroksen) – sekä Venäjä. Kussakin vanha kulttuuri ja uuden vaikutteet yhdistyivät omanlaisikseen kulttuureiksi. Ensimmäisen vuosituhannen lopulla Kiovan rusit auttoivat sivistyneitä bysanttilaisia – toista Roomaa – ja imperiumin jäänteiden kaaduttua heistä tuli heidän henkisiä perillisiään, samoihin aikoihin mongolien tulon kanssa. Iivana IV Tuimaan mennessä Venäjä oli onnistunut kääntämään voimasuhteet puolelleen ja alisti tataarit, laajentuen sitten Siperian suuntaan.

On mielenkiintoista, miten monet kulttuurit, siis ideologiat, ovat pysyneet maantieteellisesti suhteellisen hyvin omilla paikoillaan, vaikka ovatkin kehittyneet. Tämä näkyy siitä, että rajojen siirtymiset ovat olleet suhteellisen maltillisia, ja esimerkiksi nykyisen Iranin alue vastaa hämmästyttävän hyvin muinaisen Persian aluetta, ja turkkilaiset hallitsevat samaa aluetta kuin heettiläiset aikanaan. Venäjän keisarikunnan rajat taas muistuttivat erehdyttävästi mongolivaltakuntaa, vaikka ulottuivatkin pohjoisempaan ja lännessä jonkin verran laajemmalle. Vastaavasti läntinen kulttuuri on ulottunut Atlantilta hyvän matkaa Reinin itäpuolelle viimeiset kaksi vuosituhatta. Kulttuurillista ja ideologista – ja siis näillä alueilla vallitsevaa henkistä ilmapiiriä – voikin tarkastella kunkin alueen historian kautta.

Historian valossa näitä kahta imperiumia voisi kutsua ”länsi-Roomaksi” ja ”itä-Roomaksi”. Lännessä Rooman keisarikunta – nimellä pyhä saksalais-Roomalainen keisarikunta – siis perustettiin uudestaan vuonna 800, ja se jatkoi erilaisissa kokoonpanoissa 1800 -luvun alkuun. Merkittävää on, että Ranska ja Englanti jäivät sen ulkopuolelle ja kehittivät omat varianttinsa. Ranskan tasavaltalaisen vallankumouksen jälkeen Napoleon Bonaparte kruunasi itsensä keisariksi, ja haastoi Venäjän, joka Bysantin kaatumisen jälkeen on mieltänyt itsensä ”kolmanneksi Roomaksi”. Vastaava ideologioiden yhteenotto nähtiin toisessa maailmansodassa, jossa vaihteeksi Saksa haastoi idän imperiumin, ja jäi toiseksi. Tosin länsi ei kaatunut, sillä Ranska, Englanti, ja sen kulttuurinen lapsi USA ottivat haltuunsa läntisen Euroopan. Idän imperiumin vaikutusvalta kuitenkin laajeni keskisessä Euroopassa Elbelle, ja pohjoisessa Tornionjoelle. 1990 luvulla itä romahti sisältä, ja läntinen ideologia otti nopeasti haltuunsa sen vaikutuspiiristä vapautuneet alueet.

Itä alkoi koota itseään, ja sen perinteisessä ytimessä olevan Ukrainan alkaessa luisua länteen, sen esitaistelija puuttui asiaan. (Siis ideologisesti katsoen – varsinaisten päätöksentekijöiden ajatuksenjuoksu vain seuraisi tätä logiikkaa.) Alkuperäinen suunnitelma, idän kulttuurille ominainen johdon vaihtaminen siinä uskossa, että kansa seuraa kutakin istuvaa johtoa ei kuitenkaan onnistunut äkkiliikkeellä, ja samaan aikaan uusi tasavaltainen – asukkaista lähtevä omistajuus maan asioihin – vahvistui ideologisesti. Ukrainan konfliktissa on siis taas kerran viime kädessä kyse näiden kahden filosofian yhteenotosta.

Rooman viimeinen kuningas Tarquinus Superbus 509 eKr., Ukrainan presidentti Viktor Janukovytš 2014 jKr. Jotkut asiat vain eivät koskaan muutu.

Suomen historiaa

Syrjäinen Suomi sijaitsee näiden kahden kulttuuripiirin rajalla. Maa ja kansa alkoivat toden teolla muodostua Ruotsin vallan aikana hallinnollisesti ja kulttuurillisesti, etenkin kirjoitetun kielen myötä. Autonomian ajalla kansallinen projekti, oman identiteetin ja kansallistunteen kehittäminen, pääsi hyvään käyntiin. Suomen erityispiirre oli, että maassa asui kaksi eri suomalaista kansaa, itäsuomalaiset (tai metsäsuomalaiset) ja länsisuomalaiset (tai rannikkosuomalaiset), joilla oli hieman erilaiset historiat, tavat – ja jopa kielet. Historiallisesti länsisuomalaiset olivat tulleet Suomeen Viron suunnalta, harjoittivat paljon peltoviljelyä ja heillä oli merelliset kauppasuhteet Ruotsiin ja Saksaan. Itäsuomalaiset olivat samaa kansaa, omine tapoineen, he esimerkiksi harjoittivat enemmän kaskiviljelyä. Alkuaan he olivat eronneet samasta kansanryhmästä, mutta lähteneet koilliseen, ja saapuivat Suomen alueelle Karjalan suunnasta. Karjalaiset Venäjällä ovat siis läheistä sukua itäsuomalaisille, mutta huomattavasti kaukaisempaa länsisuomalaisille. Tämä ero kansojen välillä näkyy esimerkiksi murrerajoissa, genetiikassa ja mahdollisesti jopa Tarton rauhan rajanvedossa.

Kansallinen projekti oli nivoa nämä kaksi autonomisessa Suomessa asuvaa kansaa identiteetiltään yhdeksi. Tätä varten mm. kirjoitettiin Maamme -kirja, joka oli silkkaa propagandaa siitä, mitä tarkoitti ”Suomi” ja ”suomalaisuus”. Suomelle toimitettiin kansalliseepos, ja itä- ja länsimurteista koottiin kirjakieli. Venäläisten ajoittainen tasaisesti kaikkiin kohdistuva sorto ja yhteiset nälkävuodet vahvistivat suomalaisten yhteistä identiteettiä vaikeuksien keskellä. Kaiken kaikkiaan suomalaiset olivat kuitenkin melko tyytyväisiä elämäänsä ja myöntyväisiä Venäjän vallan alla. Kuvaavaa on, että kun tsaari Nikolai toinen oli syösty vallasta, Suomessa keskusteltiin vallan uudesta järjestelystä. Hallituksen ehdotus 6.12. 1917 oli, että senaatti ottaisi hoitaakseen kaikki paitsi ulkopolitiikkaan liittyvät kysymykset, kun taas opposition ehdotus oli, että myös ulkopolitiikka otettaisiin omiin käsiin. Opposition ehdotus sattui voittamaan, ja seuraavana päivänä Suomen päälehdessä oli pikku-uutinen: ”Suomi julistautui itsenäiseksi”. Joku toimittaja oli tajunnut, mitä työtapaturma tarkoitti.

Suomen sisällissota voidaan nähdä osana keisarillisen Venäjän hajoamissotia. Täällä voittivat valkoiset, Ukrainassa punaiset, ja se liittyi Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liittoon. Seuraavat kaksi vuosikymmentä Suomi oli hyvin jakautunut suhtautumisessaan Neuvostoliittoon. Sen (itäinen) kommunistinen ideologia, joka oli hävinnyt Suomessa ideologisen sisällissodan Saksan länsimielisyydelle. Samaan aikaan Euroopassa lämpeni uusi yhteenotto idän ja lännen välille. Meistä riippumatta itäinen imperiumi kuitenkin halusi varmistaa sivustansa, ja ottaa Suomen takaisin. Saksan näkökulmasta Suomi taas ei ollut strategisesti erityisen tärkeä, sillä Leningradiin pääsi suorempaakin reittiä, joten NL sai etupiirinsä. Suomi jäi siis ideologioiden välisessä taistelussa väärälle puolelle: länsimaana maantieteellisesti itäiseen etupiiriin. Kansalaisyhteiskunnan kehitys – työläisten hyvä kohtelu – oli  kuitenkin vahvistanut yhteiskuntaamme yhä länsimielisemmäksi. Jos Suomen yhteiskunta (kansallinen projekti) ei olisi ehtinyt kehittyä siinä määrin, NL:n sotasuunnitelma 1939 – marssia Helsinkiin ”vapauttajana”, eli siis alistaa maa taas vaikutukseensa, olisi saattanut onnistuakin. Olihan alistuminen kelvannut suomalaisille kokonaisen vuosisadan. He kuitenkin aliarvioivat Suomen länsimielisyyden – eli itsenäisyyden ja vapaudenkaipuun – ja parin vuosisadan aikana kertyneen ryssävihan, jota Talvisota ei ainakaan auttanut.

Talvisodalla ja Ukrainan sodalla on siis monia yhtymäkohtia. Molemmissa itä yritti kaapata länteen lipuvan yhteiskunnan, mutta aliarvioi heti kärkeen lännen puolustuskyvyn ja tahdon, eikä juuri edennyt. Jos samaa käsikirjoitusta noudatetaan myös tästä eteenpäin, voi odottaa Venäjän vain lisäävän painetta.

Jatkosodassa Suomi asemoi itsensä Saksan puolelle. Ei siksi, että olisimme olleet erityisen Saksa-mielisiä, vaan koska vaihtoehtoja oli kaksi: Saksan edustama länsi, tai meidät katkeroittanut itä. Tätä taustaa vasten voi ymmärtää myös Lapin sodan: Suomi kääntyi haluttomasti Saksaa vastaan välttääkseen NL:n sotilaallisen puuttumisen asiaan, eli Suomen miehityksen. Suomen ensisijainen prioriteetti oli pitää itä poissa.

Kylmän sodan aikana Suomi oli idän vaikutuspiirissä. Silloista tapaamme toteuttaa se kutsutaan suomettumiseksi. Sen perusidea oli toimia ennakoivasti tavalla, joka pyrki ehkäisemään tilanteen, jossa NL puuttuisi Suomen asioihin. Tämä mahdollisti eräänlaisen puolueettomuuden, joka Suomen osalta tarkoitti mahdollisimman suurta länsimielisyyttä ärsyttämättä liikaa itää. NL:n kannalta tästä seurasi, että Suomi oli ”hyvä naapuri”, joka ymmärsi heidän etunsa, mutta Suomelle se oli turvallisuuspoliittinen strategia, jonka yksiselitteinen päämäärä oli pitää NL sekaantumasta asioihimme. Asioiden pitäminen tällä tolalla oli molemminpuolinen etu. Käytännön tasolla se tarkoitti mm. sitä, että NL kävi Suomen välillä kahdenvälistä kauppaa, joka oli heille tappiollista, eli käytännössä tuki suomalaista vientiteollisuutta. Ei liene yllätys, että oikeiston piiristä löytyi hyvin tukea myöntyväiselle idänpolitiikalle, samaan aikaan kun pyrittiin lähentymään länttä niin poliittisesti, taloudellisesti kuin kulttuurillisestikin. Toisin sanoen repimään irti hyödyt molemmilta puolilta. Raha kelpasi. Mutta, mutta sen syytäjien perään ei itketty.

NL:n romahtaessa Suomen myöntyväinen idänpolitiikka lakkasi kuin veitsellä leikaten. Venäjältä ei enää saanut samanlaisia taloudellisia etuja kuin ennen, ja Suomi loikkasi kertarysäyksellä taloudellisen ja kulttuurillisen yhteyden lisäksi länteen myös poliittisesti, hakemalla Euroopan unionin jäsenyyttä. Ei ollut enää puhettakaan ”puolueettomuudesta”. Kyseessä oli kuitenkin ennen kaikkea turvallisuuspoliittinen ratkaisu, samoin kuin euron käyttöönotossa. Ajatus oli, että integroimalla Suomi EU:hun, EU:lla olisi vastaavasti suurempi intressi tukea Suomen puolustusta. Samoihin aikoihin puuhattiin myös länsi-eurooppalaista puolustusyhteisöä, (Western European Union), ikään kuin NATOa ilman USA:ta, mutta viimemainittu torpedoi sen hypervaltapoliittisista syistä.

Suomelle WEU olisi sopinut paremmin kuin NATO, sillä sotilasliitto USA:n kanssa on ongelmallinen Venäjälle. Venäjä nimittäin näkee nimenomaan USA:n uhkana itselleen, ja heidän näkökulmastaan Suomi NATOssa on yhtä kuin USA Pietarin nurkalla, ja siis turvallisuuspoliittinen ongelma. Tietysti Viro NATOssa merkitsee samaa jo nyt, mutta aikanaan Venäjä oli liian heikko puuttuakseen asiaan ja joutuu nyt vain nielemään tapahtuneen tosiasian. Toisaalta Suomessa ajateltiin, ettei Venäjä ole todellinen aggressiivinen uhka hyvin varustautuneille naapureilleen. Niinpä päätettiin panostaa taloudelliseen ja poliittiseen länsi-integraatioon, hyviin naapurussuhteisiin itään ja omaan puolustuskykyyn. Viime mainittu kävi kalliiksi, ja kymmenisen vuotta sitten Suomen sotilasdoktriini vaihtui maa-alueiden täydellisestä puolustamisesta sentyyppiseen kuluttamiseen, jossa vihollinen – Venäjä – arvioisi hyökkäyksen panos-tuotos -suhteen liian suureksi edes aloittaa. Rinnalla huolehdittiin koko ajan siitä, että tarpeen vaatiessa ainakin Suomen puolelta NATOon hakeutuminen olisi lähinnä poliittinen kysymys.

Suomen turvallisuuspoliittinen dilemma

Perusongelmamme on, että me itse haluamme kuulua länteen – olla vapaita ja itsenäisiä – mutta maantieteen vuoksi itä haluaa meidän olevan omassa vaikutuspiirissään, eli tanssivan pillinsä mukaan. Tähän ongelmaan olisi periaatteessa yksinkertainen pysyvät ratkaisu: kehittää sellainen kansallinen identiteetti ja mentaliteetti, joka perustuu auktoriteeteille alistumiseen ja idän ylivallan tunnustamiseen. Hankaluus on, että emme voi noin vain muuttaa itseämme, emme yksilöinä emmekä kansakuntana. Meillä on arvomme, ja sikäli kuin arvovalintamme on länsi, meillä on turvallisuuspoliittinen ongelma.

Suomessa on tässä asiassa perinteisesti kahta ilmaa. On ”tasavaltalaisia” ja ”myöntyväisiä”, tai millä tavalla itä- ja länsimielisyyksiä haluaakaan kuvata. Viimeisten 50 vuoden kaupungistumisen aikana Suomen sisäinen muuttoliike ja massamedia ovat sekoittaneet pakkaa, mutta olisi mielenkiintoista tutkia, onko tässä jakaumassa jonkinlaista itä-länsisuomalaista jakoa. Itsekullekin meille on kuitenkin olemassa yksinkertainen lakmustesti, jolla voi selvittää omaa arvopohjaansa.

Muutama päivä sitten YK:n yleiskokouksessa äänestettiin Ukrainan sodan tuomitsemisesta. Vaihtoehtoja oli kolme: puolesta, tyhjä/poissa, vastaan. Vastaan äänestivät Venäjä, Valko-Venäjä, Syyria, Pohjois-Korea ja Eritrea. Tyhjää sellaiset maat kuin Kiina, Intia, Brasilia ja Kazakstan, jotka haluavat säilyttää hyvät välit Venäjään. Puolesta suurin osa maista, mukaanlukien Suomi. Rehellisesti, miten olisit itse äänestänyt ja miksi? Suuntaa-antavasti vastauksesi viittaa tällaiseen:

Jos äänestäisit

• vastaan, kannatat kritiikittä itäistä ideologiaa.
• tyhjää, olet myöntyväinen: ymmärrät Venäjän intressejä ja motiiveja, etkä halua suututtaa heitä.
• puolesta, vapaus ja itsemääräämisoikeus ovat sinulle ensisijaisen tärkeitä arvoja.

Koska meitä toisaalta painaa maantiede ja toisaalta omat arvomme, Suomen turvallisuuspoliittiseen dilemmaan ei ole olemassa pysyvää ratkaisua. Toisaalta puolustusliitot tulevat ja menevät, toisaalta taas idän paine on jatkuva. Kysymys on, mikä kulloinkin on se tapa, jolla voimme parhaiten toimia arvojemme mukaan. Onko se esimerkiksi alistuminen, suomettuminen vai liittoutuminen? Viime kädessä kysessä on arvovalinta.

Kylmän sodan jälkeen Suomen turvallisuuspolitiikka perustui siis yhdistelmään hyviä naapurisuhteita, uskottavaa itsenäistä puolustusta ja läntistä integraatiota. Ukrainan sota on veti tämän koktailin vessanpöntöstä alas. Naapurisuhteet jäätyivät jo kirjaimellisesti yhdessä yössä ja sotilaallisesti on käymässä yhä ilmeisemmäksi, että tehtyään poliittisen päätöksen Venäjä ei laske kustannuksia. Ydinkortin vuoksi länsimaat voivat talouspakotteiden asettamisen lisäksi antaa vain materiaalista apua, sitäkin ilmeisen kitsaanlaisesti. Todellinen syy Ukrainan kriisiin taas ei ollut Venäjän ärsyttäminen, vaan lisääntynyt länsimielisyys, johon me olemme jo syyllisiä.

Toisin sanoen, pääsemme nyt seuraamaan Ukrainassa mitä tapahtuisi, jos Venäjä hyökkäisi Suomeen. Ukraina saa nyt kaikkea sitä tukea, jota Suomi voisi odottaa vastaavassa tilanteessa, ja näemme sen tehon – tosin seuraavalla kerralla Venäjä olisi varautunut paremmin.

Tästä päästään kysymykseen NATO -jäsenyydestä. Olimme siitä mitä mieltä tahansa, perustelimme kantaamme miten tahansa, esitimme suuntaan tai toiseen miten hengelliseltä tai profeetalliselta kuulostavia argumentteja tahansa, kyseessä on viime kädessä arvovalinta, jonka teemme omasta vapaasta tahdostamme. Haluammeko kuulua itään vai länteen – tuomita hyökkäyksen Ukrainaan vai äänestää tyhjää? Pyrkiä hyviin väleihin Venäjän kanssa, vai asemoida itsemme myös sotilaallisesti länteen? Pohjimmiltaan näissä kaikissa on kyse samasta asiasta, ja jos vastaamme eri kysymyksiin eri tavoin, olemme joko epäjohdonmukaisia tai epärehellisiä itsellemme.

Suomen turvallisuuspolitiikka kylmän sodan jälkeen on ollut samanlaista kaksinaamaista rusinoiden poimimista pullasta kuin ulkopolitiikka oli sen aikana. Nyt naamiot on kuitenkin pudotettu, ja olemme kansallisesti osoittaneet olevamme lännen puolella. Tämä selkeys tekee meistä ideologisen vihollisen idälle, eli sotilaallisen uhan jollain aikavälillä. Ukrainasta näemme, että meidän ei tarvitse enää tehdä enempää suututtaaksemme idän, meihin osuva tulimyrsky voi syttyä jossain aivan muualla – esimerkiksi Venäjän ja Saksan välien mahdollisesti kiristyessä. Suomen EU jäsenyys on Saksalle turvallisuuspoliittinen heikkous siinä missä se on meille vahvuus, sillä puolustusliittojen ulkopuolella muodostamme EU:n sotilaallisesti pehmeän kyljen. Tässä tilanteessa vaihtoehtomme siis ovat olleet Valko-Venäjän tie tai EU:n tie, ja näyttää siltä, että valitsimme EU:n. Halukkaat itkekööt. Jos tässä tilanteessa päätämme pysyä NATOn ulkopuolella, olemme epäjohdonmukaisia ja päätämme jäädä yksin yksiselitteisen vihamielistä tahoa vastaan. Halukkaat itkekööt.

Mitä tämä sitten merkitsee taivasten valtakunnan kannalta? Ei paljoakaan. Se on idän ja lännen imperiumien yläpuolella. Olimmepa NATO-jäsenyyden kaltaisista yhteiskunnallisista asioista mitä mieltä tahansa, meidän tulee keskittyä omassa elämässämme tekemään niitä asioita, jotka uskomme oikeiksi, ja etsittävä siinä kaikessa Herraa ja Hänen tahtoaan koko sydämestämme. Valintamme ovat kuitenkin omiamme, ja määrittävät ennen kaikkea sitä, keitä olemme – historia sitten muodostuu niistä. Jos haluamme painottaa myöntymistä, se on Jumalan valtakunnan kuvaa sikäli, että sen perusta ja olemus on kuuliaisuus Jumalalle. Jos taas haluamme painottaa vapautta, se on Jumalan valtakunnan kuvaa sikäli, että Hänen tahtonsa on, että kasvamme ihmisiksi, jotka ottavat vastuun itsestään ja elämästään. Molemmissa on yllin kyllin sijaa Jumalan kunnioittamiselle, oikeudenmukaisuudelle ja lähimmäisen rakastamiselle.