Miten tämä väliotsikko liittyy Jumalan valtakuntaan? Siten, että koko läntisen Euroopan kulttuuripiirissä vaikuttaa paradigma, jonka juuri voidaan jäljittää kirjaimiin SPQR – Senātus Populusque Rōmānus, Rooman kansa ja senaatti. Sitä käytettiin Rooman valtion virallisena tunnuksena mm. kolikoissa välillä 80 eKr. – 327 jKr. Sekä sanat että aikaväli ovat merkittäviä.
Maailmahistorian toistaiseksi pitkäikäisin tasavalta oli myös sen ensimmäinen, Rooma. Se perustettiin 509 eKr, kun kansa heitti pois kuninkaansa, ja valitsi hänen sijaansa hallitsijakseen neuvoston, senaatin. Senaatti sai valtuutuksensa kansalta. Senaattorin tehtävän lisäksi monisyiseen järjestelmään kuului myös erinäisiä muita poliittisia tehtäviä, kuten konsuleita, kansantribuuneja, ylipappi ja tilapäinen diktaattori. Näillä oli erilaisia oikeuksia ja velvollisuuksia. Ensimmäinen henkilö, joka onnistui keskittämään itselleen käytännössä kaikille näille eri tehtäville hajautetun vallan oli Julius Caesar – hänen seuraajansa Augustus onnistui vakiinnuttamaan tuon aseman itselleen. Kuninkaaksi kumpikin varoi itseään kutsumasta. Augustuksesta Diokletiaanukseen (284 – 305) Rooman hallitsijan arvonimi ei kuitenkaan ollut sen enempää kuningas tai diktaattori kuin keisarikaan – virallinen titteli oli ”Princeps civitatis”, eli ”ensimmäinen kansalainen”. Rooman keisarikunta oli siis edelleen muodollisesti tasavalta, jonka hallitsija sai mandaattinsa kansalta. Siksi SPQR jatkui pitkälle keisariaikaan.
Aikanaan, Länsi-Rooman tuhouduttua, sen alueelle muodostui kuningaskuntia, joiden johtaja sai valtansa vahvimman oikeudella, toki usein diplomatiaa käyttäen. Renesanssin aikaan alettiin ihannoida Rooman loistoa, ja virvoittaa monia sen ajatuksia, usein ”valistuksen” agendalla. Tämän kehityksen eräs huippukohta oli Ranskan vallankumous, joka loi uuden käsitteen ”terrori” – kauhulla hallitseminen. (Seuraavat 150 vuotta tuolla sanalla viitattiin yksinomaan valtioiden toimintaan, nyttemmin puhutaan terroristisista järjestöistä.) Erinäisten lastentautien (terrorin lisäksi vallankumouksia, sotia, keisari Napoleon jne.) olemme ”läntisessä maailmassa” päässeet suhteellisen mukavaan liberaaliin demokratiaan.
Nykyisten ja Rooman tasavallan suurin yhteinen piirre on, että laki on sama kaikille. Lainsäätäjät toimivat kansan mandaatilla, eikä kukaan ole lain yläpuolella. Juuri sitä sana ”tasavalta” tarkoittaa – kaikilla on yhtä paljon valtaa. Ja juuri siinä se eroaa kuningasvallasta. Kuningaskunnan toimintaperiaatteen voi nimittäin kiteyttää sanoihin: ”laki on kuninkaan sana”. Kuningas on siis lain yläpuolella, ja laki on pätevä nimenomaan siksi, että se on kuninkaan tahto. Kansan mielipidettä ei kysytä. Kuningas on vastuussa viime kädessä vain omasta uskottavuudestaan, eli kykeneekö hän säilyttämään valta-asemansa. Tämä paradigmojen ero oli nähtävissä jo antiikissa.
Rooman valtakunnan itäinen ja läntinen osa eivät koskaan täysin sulautuneet yhteen. Esimerkiksi käsitykset juuri hallitusjärjestelmistä erosivat. Idässä ei koskaan ollut tasavaltoja. Kreikkalaisia kaupunkeja tosin usein hallitsivat paikallisesti kansankokoukset ja neuvostot, mutta se tapahtui kuninkaiden suojeluksessa. Vielä Rooman vallan aikaan Lähi-Idässä oli kuningaskuntia, joiden hallitsijoiden mandaatti perustui paikallisten supervaltojen – Rooma ja Persia – keskinäiseen politiikkaan ja hyväksyntään, ei kansan edesottamuksiin. Rooman asettamat kuvernöörit olivat tietysti aivan oma lukunsa. Mutta yhteistä itäiselle paradigmalle oli, että valta tuli ylhäältä, ei kansalta.
Paradigmojen ero heijastui kieleen, ja sitä kautta ajatteluun. Jumalan valtakunnan kannalta esimerkiksi sellaisia käsitteitä kuin ”laki”, ”armo” ja ”liitto” käytettiin hieman eri tavalla lännessä ja idässä. Lännessä, missä laki on kaikille sama, latinan lex merkitsi kaikkia osapuolia sitovaa sopimusta, oikeudenkäynnin perustaa ja rikoskoodia. Idässä kreikan nomos vastaavasti ilmaisi hallitsijan tahdon siitä, miten hänen valtakunnassaan toimitaan, ja millaisiin asioihin voi vedota hakiessaan oikeutta lain antajalta tai hänen edustajaltaan. Lännessä ”armo” (gratia) alettiin ymmärtää ensi sijassa vastikkeetta annettuna palveluksena, idässä se (kharis) taas ymmärrettiin suosionosoituksena. Lännessä liitto ymmärrettiin molempia osapuolia sitovana sopimuksena, idässä se taas oli yhden tai useamman osapuolen omasta puolestaan tekemä sitoumus. Itäisen ajattelun mukaan sopimus siis ei sido kuningasta, vaan kuningas henkilönä sitoutuu tekemäänsä sopimukseen.
Eräs merkittävimpiä eroja tässä suhteessa on kysymys vastuullisuudesta. Läntisen ajattelun mukaan laki on kaikille sama, joten jokainen on omasta puolestaan vastuussa. Itäinen ajattelu taas löytyy varsin puhtaassa muodossaan Tiernapoikien laulusta: ”Husaari olen minä sodassa ja urhoollinen sotamies ja vaikka olen varustettu joka tiess’ keisari saa vastata edestämme mitä olemme kukistaneet, siihen on meitä opetettu, että totella keisaria ja kuunnella pyhää lakia.”
Huomioita
Vedetään vielä yhteen muutamia ajatuksia parista viimeisestä artikkelista. Jumalan valtakunta ei ole tasavalta. Ihmiset eivät ole antaneet Jeesukselle kaikkea valtaa taivaassa ja maan päällä. Hänen valtansa tulee ylhäältä.
Meidän yhteiskuntamme taas ovat leimallisesti tasavaltoja (ja hyvä niin, sillä Jeesuksen kaltaiset monarkit ovat turhan harvassa). Jos haluamme ymmärtää Jumalan valtakuntaa, meidän on aloitettava ymmärtämällä miten perustavasti se eroaa meidän omasta yhteiskuntajärjestelmästämme. Ja ymmärtääksemme sitä, meidän on tultava tietoiseksi oman yhteiskuntajärjestelmämme rakenteista, ja etteivät ne ole ainoita mahdollisia. Voimme kunnolla ymmärtää kuningaskunnan vasta, kun ymmärrämme mitä on ei-kuningaskunta. Asian tekee vaikeaksi se, että näemme ympärillämme ei-kuningaskunnan, mutta vähemmän kuningaskuntia. Joten, kun näemme kuningaskuntia (kuten vaikkapa efektiivisen monarkian itänaapurissamme), emme käsitä niitä, koska ne eivät mahdu paradigmaamme. Rooman tasavallan ympyrät pitävät ajatuksiamme vankeinaan.
Suomi on siitä erikoinen maa, että olemme monella tapaa idän ja lännen välissä. Toisaalta saksalaisen kulttuuripiirin kautta meillä vaikuttaa vahva latinalainen perinne, toisaalta yllämainittu lainaus tiernapojista (jotka ovat saksalaista perua) muistuttaa, ettei kuninkuuskaan ole meille kulttuurillisesti vieras – ja toisin kuin moni muu maa, me emme ole koskaan hankkiutuneet ainoastakaan monarkistamme eroon vallankumouksella. Kolmanneksi, siinä missä sekä Läntinen Eurooppa että Venäjä ovat kulttuurillisesti joko läntisen tai itäisen Rooman valtakunnan perillisiä, pohjoinen Eurooppa (ja erityisesti suomensukuiset kansat) ovat saaneet vain rippeitä tuosta vaikutuksesta.
Tässä artikkelissa olen keskittynyt siihen, mitä Jumalan valtakunta ei ole. Ennen kuin pureudumme itse aiheeseen, jatkan ympyröidemme sotkemista tästä vielä kahteen suuntaan. Ensinnäkin, läntinen teologia on rakennettu latinaksi, latinalan sävyttämässä älyllisessä kulttuurissa. On siis odotettavissa, että SPQR on jättänyt suoraan tai epäsuorasti jälkensä läntiseen teologiaan. Jäljitän eräiden läntisessä kristinuskossa keskeisen roolin saaneiden käsitteiden – erityisesti oikeudellisen vanhurskauttamisopin – historiaa tähän paradigmaattiseen ongelmaan, ja huomioin erityisesti 1000 -luvun Gregoriaaniset uudistukset ja protestantismin synnyn, jotka muokkasivat tuota paradigmaa. Toiseksi, esittelen muutamia antiikin yhteiskuntiin (sekä idässä että lännessä) kuulunutta perusinstituutiota (klientilisi, armo ja usko), jotka byrokratian keksiminen pani viralta, koska ne olivat vielä sitäkin tehottomampia. (Kiitokset muuten Weberin Maxille.) Jossain vaiheessa otan puheeksi myös, miten eri tavalla Uuden testamentin kirjoittajat ensimmäisellä vuosisadalla uskonpuhdistajat 16. vuososadalla ymmärsivät sellaiset käsitteet kuin synti ja vanhurskaus.