Mitä Jumalan suunnitelmassa tapahtui ennen Jumalan valtakuntaa, ja milloin tuo valtakunta edes tuli olevaksi? Ilmausta ”Jumalan kansa” käytetään ensimmäisen kerran palavan pensaan episodin yhteydessä, mutta käytännössä ”Jumalan kansan” voidaan hyvällä omallatunnolla katsoa alkaneen jo ennen Jaakobin – Israelin – syntymää. Nimittäin Abraham mainitaan ”vanhurskaaksi”, ja ”vanhurskaus” käytännössä merkitsee nimenomaan Jumalan kansaan lukemista.
Abraham on kaikkien kansaan kuuluvien esikuva, ja malli siitä, että kansaan kuulutaan juurikin olemalla vanhurskas, joten Jumalan kansan historia on luontevaa aloittaa juuri hänestä. Jumala lupasi lapsettoman Abramin jälkeläisille maan ja tästä tulevan ”kansojen paljouden isä”, ja uudelleennimesi tämän asianukaisesti Abrahamiksi. Erinäisten vaiheiden jälkeen viimemainittu lupaus periytyi Efraimille, Israelin esikoiselle.
Mooseksen kirjojen mukaan Israelin kansa kasvoi Egyptissä, ja aikanaan Jumala lähetti Mooseksen noutamaan heidät pois. Siinain vuorella Mooses välitti Jumalan ja kansan liiton: Hän lupasi olla heidän Jumalansa, ja kansa puolestaan lupasi olla uskollinen Hänelle, käytännössä elävänsä Hänen antamansa lain mukaan, eli Hänen opetuksensa mukaisesti. Herran kirkkaus kulki kansan mukana, ja Jumalan läsnäolo oli erityisen vahvasti juuri liitonarkussa, jonka päällä oli erityisesti suureen sovituspäivään liittyvä ”armonistuin”, Jumalan kohtaamisen paikka.
Tultuaan Abrahamille luvattuun Kanaanin maahan Jumala aikanaan lähetti Profeetta Samuelin voitelemaan nuoren Daavidin koko Israelin kuninkaaksi. Tämä ei kuitenkaan noussut heti valtaistuimelle, vaan eli vuosia nöyränä Jumalan edessä – monasti epätoivoon saakka – kunnes Herra järjesti hänet kuninkaaksi, jolla oli laaja valtakunta. Hänen poikansa Salomo rakensi Herralle temppelin, ja asetti liitonarkun sinne. Molemmat hallitsivat Israelin kaikkia kahtatoista heimoa. Salomon jälkeen valtakunta jakautui: kymmenen pohjoista heimoa hylkäsivät Daavidin hallitsijasuvun ja pitivät kansan nimen Israel (usein puhutaan ”pohjoisvaltiosta”, erotukseksi koko Israeliin), etelässä rojalistit ottivat maalleen (vastaavasti ”etelävaltio”) nimen Juuda. Aikanaan Efraimista tuli Israelin (pohjoisvaltion) kantava voima, ja Jeremia käyttääkin näitä nimiä miltei synonyymeinä.
Vanhan testamentin historiankirjat ovat tarina siitä, miten molemmat kansat kunnostautuivat Siinain liiton rikkomisessa, eli tekivät syntiä, eli eivät olleet vanhurskaita. Vastaavasti Jumala otti heidät pois maastaan: ensin 722 eKr. assyrialaiset jyräsivät pohjoisvaltion ja hajotti kansan pakkosiirtolaisuuteen. Babylonia nousi ja tuhosi Assyrian, ja 587 eKr. Nebukadnessar tuhosi myös Jerusalemin temppeleineen (liitonarkku ei ollut ryöstösaaliin joukossa), ja pakkosiirsi kansan ympäri laajaa Babylonia. Vuonna 539 persialainen Kyyros Suuri puolestaan valloitti Babylonian, ja miltei ensi töikseen antoi halukkaille pakkosiirtolaisille oikeuden palata kotimaihinsa.
Kahdessa vuosisadassa pohjoisvaltion Isreaeliksi kutsuttu kansa oli kadottanut identieettinsä ja siis käytännössä lakannut olemasta ilman historiallista jatkajaa. Se tuli tunnetuksi ”kymmenenä kadonneena heimona”, ilmaus jota käytti juutalainen vielä ja jo Flavius Josefus ajanlaskumme ensimmäisen vuosisadan lopulla. Juudan kansa – siis juutalaiset – oli kestänyt paremmin, ja jotkut heistä palasivat esi-isiensä maille, ja rakensivat toisen temppelin Salomonin temppelin paikalle. (Herodes Suuri käynnisti 20 eKr sen laajamittaisen uudistuksen, jota keski vuoteen 65 jKr. Roomalaiset tuhosivat sen 70 jKr.) Sittemmin juutalaiset elivät Persian, myöhempien hellenististen suurvaltojen ja Rooman peukalon alla, vaikkakin heillä välillä oli jossain määrin itsenäisempiä kausia. Juutalaiset eivät koskaan kokeneetkaan, että pakkosiirtolaisuus olisi todella loppunut – vain murto-osa kansasta oli palannut, eikä heidän itsenäisyytensä ollut todellista.
Jumalan lupauksia
Mainitaan vielä neljä Jumalan valtakunnan kannalta merkittävää Vanhan testamentin profetiaryhmää. Ensinnäkin ovat jo mainitut Abrahamille annetut lupaukset maasta ja jälkeläisistä – ja erityisesti jälkeläisille luvatusta maasta. Tämän vuoksi Uudessakin testamentissa käsitelty kysymys Abrahamin jälkeläisistä oli oleellisesti sama kuin kysymys vanhurskaudesta. Toiseksi ovat lupaukset Daadidin pojasta, joka hallitsee kuninkaana koko Israelia. Kolmanneksi ovat lupaukset Uudesta liitosta.
Vanhurskauden kannalta huomattavan tärkeitä ovat myös pohjoisvaltion pakkosiirttolaisuuteen siirrettyä kansaa koskevat profetiat, erityisesti koska historiallisesti katsoen kysyinen kansa on lakannut olemasta. Rautalankaa aiheesta vääntävät etenkin Jeremian (heti Uuden liiton profetiaa seuraava) profetia, jonka mukaan tuo kansa ”ei koskaan lakkaa olemasta kansa Jumalan edessä”, ja Hoosean oman elämän kuva siitä, miten Herra sanoo ”kansalle, joka ei ole kansa” ”Sinä olet minun kansani” ja hän vastaa ”Minun Jumalani” (1:9 – 11; 2:23). Nämä lupaukset nimittäin muodostavat pohjan koko Paavalin argumentille vanhurskaudesta, eli siitä, kuka kuuluu Jumalan kansaan – Israeliin: Kansojen seassa on luvuttomasti ihmisiä, jotka eivät ole juutalaisia, jotka ovat uskosta vanhurskaita, eli kuuluvat Jumalan kansaan, eli he ovat israelilaisia, merkityksessä pohjoisvaltion kansaa. Tässä näemme Abrahamin jälkeläisistä annetun lupauksen täyttymisen, jonka Efraim peri. Efraimin heimo – koko pohjoisvaltion kansan keralla – katosi kansojen joukkoon, mutta samalla sillä on luvuttomasti jälkeläisiä heidän joukossaan.
Uuden liiton kannalta tämä on tärkeää, sillä lupaukset liitosta – ja viime kädessä Abrahamille annetut lupaukset – on annettu korostetusti israelille merkityksessä pohjoisvaltion kansa, mitä korostaa se, että niiden vastaanottajissa mainitaan erillisenä myös juutalaiset, eli etelävaltion kansa ja sen jälkeläiset. Käänteisellä päättelyllä tämä merkitsee, että jos joku sanoo olevansa Uudessa liitossa, mutta kieltää olevansa juutalainen, hän sanoo olevansa pohjoisvaltion, israelin kansaan. Paavalin uskonvanhurskausargumentaation ja apostolien tekojen keskeinen teema onkin, että pakanakansojen joukossa on vanhurskaita, jotka siis kuuluvat näihin kadonneisiin sukukuntiin, eivät luonnollisen perimyksensä mukaan, vaan koska heillä on sama usko kuin Abrahamilla.