Mitä Raamatun, ja erityisesti UT:n kirjoittajat tarkoittivat sanoilla ”armo” (kharis) ja ”usko” (pistis)? Käsitteet ovat läheisiä, ja niiden ymmärtämiseksi täytyy tietää jotain antiikin yhteiskuntien sosiaalisesta dynamiikasta. Esimerkiksi Seneca kirjoitti ”armon” olevan yhteiskunnan ”koossapitävä voima”, jonka ”kolme osaa” olivat ”antaa, ottaa vastaan ja antaa takaisin”. Tämänkaltaista luonnehdintaa voi olla vaikea ymmärtää niiden mielleyhtymien valossa, joita me liitämme sanaan.

Ensinnäkin, nykyään parempia käännöksiä sana kreikan sanalle kharis voisivat olla ”suosionosoitus” tai ”suosio”. Antiikin yhteiskunnat (ja itse asiassa historiallisesti suurin osa yhteikunnista aina byrokratian lanseeraamiseen saakka – käytännöt eivät ole vieläkään lakanneet, vaikka ne nykymittapuulla voivatkin joskus täyttää korruption määritelmän) perustuivat hierarkisiin henkilösuhteisiin, palveluksiin ja vastapalevuksiin. Tätä kutsutaan klienttijärjestelmäksi. Paremmassa asemassa oleva teki palveluksen (kharis) heikommassa asemassa olevalle, odottamatta mitään erityistä vastineeksi (antaminen ja vastaanottaminen). Vastaanottajalla oli kuitenkin moraalinen (ei juridista) velvollisuus vastata siihen jollain määrittelemättömällä tavalla. Tyypillisesti häneltä odotettiin, että hän omasta puolestaan pyrkisi ajamaan sponsorinsa etua, eikä ainakaan puukottamaan selkään. Julkinen ylistys, kunnioittaminen ja yleinen uskollisuus olivat tavallisia tapoja (takaisin antaminen).

Raamatussa on kahdenlaista uskoa

Usko, pistis, taas merkitsi nimenomaan tämänkaltaista uskollisuutta tai luotettavuutta. Sana viittasi nimenomaan suhteeseen kahden ihmisen välillä, ja ilmeni sen mukaisena toimintana – siksi Jaakobin sanat ”usko ilman tekoja on kuollut” olivat jo siviiliyhteiskunnan termein miltei truismi: armon vastaanottaja, joka käytännössä ei vastaa armoon, ei ole osa ”armon kiertokulkua”. Pistiksen ymmärtäminen ”totena pitämisenä” olisi ollut vieras tuon ajan ihmisille, vaikka siihen itsestäänselvästi liittyi joidenkin asioiden totena pitämistä (kuten että khariksen antaja oli hyvä tyyppi).

Kuten jo esitin, Raamatun kontekstissa armo, usko ja vanhurskaus kietoutuvat yhteen. Vanhurskaus viittaa aina Jumalan suosiossa olemiseen ja kansaan kuulumiseen. On kuitenkin tehtävä ero ”vanhatestamentillisen” ja ”kristillisen” armon ja uskon välille. Ensinnäkin, niissä annettu kharis on eri. Toiseksi, vaikka molemmissa pistis on luonteeltaan samanlainen, sen lähde ja kohde ovat erit.

Vaikka tämä jako ilmenee vahvasti erityisesti Johanneksen ja Paavalin teksteissä, se on ehkä ilmeisin Jeremian lupauksessa Uudesta liitosta. Ensinnäkin, Jumala lupaa tehdä kansansa – siis vanhurskaiden – kanssa Uuden liiton, joka on erilainen kuin Siinain liitto. Siinain liitolle kansa ei oollut uskollinen, eli teki syntiä. Tässä uudessa liitossa Jumala ei enää muista kansansa syntiä, vaan pitää sitä vanhurskaana. Uuden liiton ytimessä on kuitenkin Jumalan lupaus tehdä ihmiset uskollisiksi kirjoittamalla lakinsa (siis opastuksensa, ei rikoskoodia) heidän sydämeensä, eli antamalla heille oman henkensä. Herra siis lupasi anta uskoa tuottavan Pyhän Hengen niille, jotka jo ovat vanhurskaita.

Pyhän Hengen tuottama pistis ei siis tee vanhurskaaksi, vaan ihmisen on oltava vanhurskas saadakseen Pyhän Hengen. Jos ihminen siis ”tulee vanhurskaaksi uskosta”, on tuon vanhurskauttavan uskon oltava jotain muuta.

Paavali esittää uskosta tulevan vanhurskauden juutalaisten vallitsevaa käsitystä vasten, jonka mukaan vanhurskaus tulee  ”lain teoista”. Peruskysymyksen voidaan nähdä olevan uskon kohteessa. Juutalaiset olivat uskollisia laille, ja argumentoivat, että uskollisuus laille on uskollisuutta Jumalalle, ja vastaavasti uskollisuus Jumalalle on uskollisuutta laille. Ne ovat siis sama asia. Käytännössä tämä tarkoitti, että heidän Jumalansa oli Jumalan Laki, tai pikemminkin ihmisten tulkintansa Raamatusta. Kuulostaako tutulta kristillisistä piireistä? Paavali sen sijaan argumentoi, että Abraham oli uskollinen ilman lakia, ja käytännössä hänen uskollisuutensa ilmeni henkilökohtaisena uskollisuutena Jumalaln henkilölle. Se oli siis pististä, sanan varsinaisessa merkityksessä. Sen sijaan ”lain tekojen” noudattaminen ei vaatinut minkäänlaista pististä, vain listan läpikäyntiä. (Tietysti UT mainitsee monen juutalaisen tehneen ”lain tekoja” uskonsa käytännön osoituksena, mutta niiden pitäminen vanhurskaana pitämisen edellytyksenä – kuten juutalaisten tapana oli – oli virheellistä päättelyä.)

Millaista sitten on se vanhatestamentillinen pistis, joka tuottaa vanhurskauden (Jumalan kansaan kuulumisen), ja jota esimerkiksi Abraham harjoitti? Sanan perusmerkityksen valossa Jumalan pitämistä kunniassa ja sen vuoksi pyrkimystä elää Hänen tahtonsa mukaisesti: oikeudenmukaisesti ja lähimmäistä rakastaen. Muuta Herra ei ihmiseltä odotakaan. (Miika 6:8). Tätä voi osuvasti kutsua myös ”Herran nimen avuksi huutamiseksi”, vaikka Herran nimen tietäminen ei varsinaisesti olekaan tarpeen (Abrahamkaan ei sitä tiennyt). Se merkitsee yksinkertaisesti Korkeimman kunnioittamista ja Häneen turvautumista millä nimellä nyt Hänet sattuukaan tuntemaan.

Käytännössä Paavali on kuitenkin kiinnostunut tapauksesta, jossa nimenomaan usko kristukseen (sic) tekee vanhurskaaksi. Armon dynamiikan valossa tässä tilanteessa kristus on sponsori, joka antaa khariksen, vanhurskauden, ihminen vastaanottaa (tulee vanhurskaaksi), ja vastaa siihen pistiksellä – kunnioittamalla Häntä herrana ja kristuksena. Tämä ei kuitenkaan ole vielä Uudessa liitossa elämistä, vaan vasta Jumalan kansaan kuulumista.

Seuraavaksi pureudumme Uuteen liittoon, alkaen syistä, miksi Jumala teki sen – tai ylipäätään, mitkä ovat Hänen iankaikkiset päämääränsä koko tämän luomakunnan suhteen. Miksi me olemme täällä?