Mitä, jos sinulle selviäisi, että kaikki, mitä olet luullut tietäväsi kristinuskosta on valetta? Tietenkään en aio väittää mitään sellaista. Mutta pienetkin ajattelun paradigmaattisella tasolla tapahtuvat muutokset voivat tuntua maata järisyttäviltä, ja koska ne toimivat ajattelumallien pohjana, niillä voi olla kauaskantoiset seuraukset, eli ne voivat vaikuttaa yllättävän moniin asioihin. Jumalan valtakunnan ymmärtämisen kannalta tarkoitan, että eräät läntisen kristinuskon, ja erityisesti protestantismin, perusolettamukset tekevät Jumalan valtakunnan käsitteen sisäistämisestä vaikeaa. Toisalta, juuri siksi Jumalan valtakunnan kunnollinen ymmärtäminen voi olla niin valaisevaa. Aloitetaan kuitenkin niistä esteistä.

Oikeudellinen vanhurskauttamisoppi

Tässä artikkelissa käsittelen erityisesti protestanttista vanhurskauttamisoppia, joka tunnetaan myös forenssisena tai (rikos)oikeudellisena vanhurskauttamisoppina (engl. penal substitution). Siitä on useita versioita, joiden yksityiskohdat vaihtelevat hieman, mutta tiivistetysti sen perusajatus menee jotakuinkin näin:

1. Syntiinlankeemuksessa ihmiskunta tuli Jumalan edessä syylliseksi ja ansaitsi rangaistuksekseen iankaikkisen kuoleman. Sittemmin itse kukin on myös tehnyt syntiä ja on vailla Jumalan kirkkautta.
2. Jeesus on ihmiseksi tullut Jumala, joka eli viattoman elämän, hän ei siis millään muotoa ansainnut kuolla.
3. Jeesus kuoli meidän sijastamme – ristillä. Hän myös nousi kuolleista.
4. Kun uskomme Jeesukseen, Jeesus lukee kärsineensä Itse rangaistuksen meidän synneistämme, eli Hän katsoo, että rikkomuksista on rangaistu.
5. Tämän hyväksilukemisen (imputaatio) seurauksena meistä tulee Jumalan silmissä oikeudellisesti vanhurskaita, eli Jumalan hyväksymiä, ja vältämme iankaikkisen kuoleman, eli kadotuksen ja helvetin tulen.

Tämän tarinan perusteiksi tarjotaan usein melko pientä joukkoa raamatunkohtia, jotka on näennäisesti poimittu menetelmällä ”Juudas meni ja hirtti itsensä (Matt.27:5) … mene, ja tee sinä samoin (Luuk.10:37) … minkä teet, tee se pian (Joh.13:27).” Toisin sanoen, tämänkaltaisella argumentaatiolla on tapana jättää huomiotta noin 98% Raamatun tekstistä, eikä olla turhan tarkka edes valitsemiensa kohtien siitä merkityksestä, joka nousee niiden omasta kontekstista (eli mitä niiden kirjoittajat halusivat sanoa). Ne pyrkivät pikemminkin perustelemaan tietyn ajatuksen hakemalla sille tukea tekstistä, sen sijaan, että ne pyrkisivät selvittämään, mitä teksti itsessään sanoo.

Tämän opin teologisia ja moraalisista ongelmia on käsitelty kohtalaisen paljon. Esimerkiksi se asettaa ongelmallisesti Isän ja Pojan persoonat vastakkain, eikä edes länsimainen oikeustaju sulata ajatusta jonka mukaan oikeus toteutuisi, kun syytöntä rangaistaan syyllisen sijaan. Se jättää myös koko joukon asioita vähintäänkin epämääräisiksi (esimerkiksi mitä on ”usko Jeesukseen” ja millä perusteella se tuottaisi jonkinlaisen vanhurskauden), ja siinä on eräitä eksegeettisiä ongelmia (kuten vanhurskauden ja pelastuksen samaistaminen). Keskitytään sen sijaan opin historiaan: miten tämä rakennelma, jota pyrimme perustelemaan Raamatunlausein, on kehittynyt siihen muotoon, jossa sen nyt tunnemme. Tämä katsaus valottaa myös esim. sen oikeustajullista ongelmaa.

Ensimmäinen oppihistoriallinen huomio on aiheen leimallinen yhteys läntiseen paradigmaan. Tämä haiskahtaa läpi jo opin muotoilusta, joka on oikeudellinen, ja näkee synnin Jumalan lain (lex) rikkomisena ja sovituksen siihen liittyvänä oikeusdellisena prosessina. Varsinaisesti tämä kuitenkin pomppaa silmille, kun asiasta tiedustelee itäisiltä ortodokselita, esimerkiksi Suomen ortodoksikirkon edustajilta, joille koko aihe on lähinnä kuulopuhetta. Tämä johtaa välittömästi kysymykseen: onko kristikunnan toinen päähaara jossain vaiheessa unohtanut kristinuskon keskeisen sisällön, vai onko toinen päähaara lähtenyt jossain vaiheessa keksinyt uskolle uuden keskeisen sisällön?

Historian valossa vastaus on yksiselitteisesti jälkimmäinen, sillä oikeudellinen vanhurskauttamisoppi jäljitetään yleensä Anselm Canterburylaisen teokseen Cur Deus Homo? (kirjoitettu 1094-98). Anselmin muotoilu oli kuitenkin selkeästi erilainen. Ymmärtääksemmemiten se kehittyi nykymuotoonsa, miksi ortodoksit eivät tunne sitä ja miksi länsimaisessa kulttuurissa on niin helppoa niellä se, on syytä palauttaa mieleen laajempi historiallinen konteksti.

Anselmin taustaa

Virallisesti Rooman valtakunta jakautui sisäisen kulttuurisen rajansa mukaan itäiseen ja läntiseen osaan ensimmäistä kertaa 285 jKr, ja erinäisten vaiheiden jälkeen lopullisesti 395. Läntinen osa sai kuoliniskunsa 476, itäinen – Bysantti – vuonna 1453. Länsirooman tuho johtui osaltaan kansainvaelluksista (375 – 568), jolloin germaaniset heimot siirtyivät (mahdollisesti hunnien ajamina) Reinin länsipuolelta koko entisen Länsi-Rooman alueelle ja perustivat kuningaskuntiaan. Vaikka he toivat mukanaan omia tapojaan, rooman valtakunnan alamaisia ja roomalaista kulttuuria ei pyyhkäisty pois tulokkaiden tieltä. Vaikka hallitus vaihtui, kansat sekoittuivat. Muodollisesti nämä kuningaskunnat pysyivät uskollisina Rooman, myöhemmin Bysantin keisarille.

Samaan aikaan idässä syntyi Islam, jonka valtakunnat valtasivat alaa ensin Bysantilta ja Persialta, jotka se lopulta myös kukisti. Lännessä maurit valloittivat nykyisen Espanjan (711 – 726), ja etenivät nykyisen Ranskan alueelle, jossa Kaarle Vasara (Karolingien suvun perustaja) pysäytti heidät 737. Vasaran pojanpoika oli frankkien kuningas Kaarle Suuri, jonka Paavi kruunasi Roomassa keisariksi jouluna 800. Tapaus oli osa laajempaa valtaistelua idän ja lännen välillä, ja sai aikaan, että Eurooppaan muodostui kaksi keisarikuntaa, ja läntiset kuningaskunnat jäivät läntisen keisarin alaisuuteen. (Mikä Kaarle Suuren kohdalla oli jo tosiasiallinen tilanne.)

Kaarle Suurta voi hyvällä syyllä pitää Länsi-Euroopan isänä, ja hänen valtakuntansa ja nykyisen Euroopan Unionin ytimen välillä on havaittavissa selkeää päällekkäisyyttä. Kaarle käytännössä aloitti myös Espanjan valloittamisen takaisin maureilta. Hänen jälkeensä Frankkien valtakunta jakautui myöhempään Ranskaan ja Saksaan, joskin jälkimmäiseen kuului keisariuden nojalla myös alueita Espanjasta ja Italiasta. Suuri osa läntisen manner-Euroopan myöhemmästä historiasta voidaankin nähdä Kaarlen perillisten keskinäisenä välienselvittelynä. Tosin lusikkansa soppaan työnsivät myös muut germaaniset heimot, etenkin nykyisten pohjoismaiden alueilta.

Seuraava Eurooppaa järisyttänyt hallinnollinen reformi olivat Gregoriaaniset uudistukset (1050 – 80), jotka ne masinoinut paavi Gregorius VII sanoi nimenneensä paavi Gregorius I mukaan. Vaikka hän epäilemättä fani olikin, niin uskokoon ken tahtoo. Osaltaan kyseessä oli kirkon ryhtiliike, mutta samalla se määritteli uudelleen asemansa yhteiskuntaan, ja pyrki vahvistamaan paavillista ylivaltaa niin suhteessa maalliseen valtaan kuin yksittäisiin kirkkoihinkin. Idässä tästä kehityksestä ei pidetty, sen enempää keisarin kuin kirkonkaan puolesta, ja samassa rytäkässä kehittyi Suuri  Skisma (1054). Käytännössä tästä seurasi, että kirkko jakautui kahtia ikivanhan kulttuurista ja kielellistä rajaa myöten, eivätkä itäinen ja läntinen paradigma enää keskustelleet senkään vertaa.

Erityisesti Englanti oli kaukana Bysantista, niin kielellisesti kuin kulttuurillisestikin. Rooman vaikutus oli lakannut siellä ennemmin kuin mannermaalla, ja vastaavasti kuningasvalta ja normannit olivat alistaneet roomalaista kulttuuria vahvemmin. Eräässä mielessä voisi siis odottaa, että Jumalan valtakunnan ymmärtämiselle olisi ollut siellä paremmat edellytykset. Valitettavasti edellytykset olivat ihanteeliset myös Anselmin opilliselle innovaatiolle, ”hyvittävälle vanhurskautusopille”.

Seuraavaksi tarkastelemme lyhyesti vanhurskauttamisopin varsinaista historiallista kehitystä nykymuotoonsa.