Jatkamme sarjaamme lopun ajoista. Kun raamatuntulkinnan perusteet ovat selvät, on aika pohtia, miten lähestyä laajempia aiheita. Jos asiasta opetetaan Raamatussa useassa eri paikassa ja hieman eri tavoin, miten rakentaa niistä kokonaiskuva?
Eräs perusperiaate pyrkiessä ymmärtämään tällaisia laaja-alaisia kysymyksiä on lähteä liikkeelle selkeämmästä opetuksesta ja edettävä kohti tulkinnanvaraisempia aluita. Esimerkki selkeästä opetuksesta on kahden ajan paradigma. Jeesus ja Paavali puhuivat usein ”tästä ajasta” ja ”tulevasta ajasta” erillisinä eskatologisina ajanjaksoina, joita erottaa Kristuksen paluu. (Esim. Matt. 12:32; Luuk. 18:30; 20:34-35; Efe. 1:21). Samaan aiheeseen liittyvä aihe on ”tuhatvuotinen valtakunta”, joka mainitaan Raamatussa vain kerran, ja silloinkin hyvin symbolisessa kontekstissa (Ilm. 20:1-7). Kun pyrimme sovittamaan näitä yhteen, meidän lähdettävä kahden ajan mallista ja kysyttävä, mihin tuhatvuotinen valtakunta siinä sijoittuu.
Mitä kokonaisvaltaisempi kysymys, sitä enemmän taustaolettamukset määrittävät tulkintaamme. Esimerkiksi yleispätevämpi muoto yllä esitetystä periaatteesta on, että kaikkia muita asioita on lähdettävä tutkimaan Raamatun hermeneuttisesta ytimestä käsin. Kristinuskon tapauksessa siis lähdetään liikkeelle ristillä kuolleesta ja kolmantena päivänä ylösnousseesta Jeesuksesta Kristuksesta, Jumalan Sanasta.
Holistinen ja lineaarinen tulkinta
Hermeneuttinen ydin ei ole sanahelinää, vaan sillä on kauaskantoisia käytännön vaikutuksia. Kun polttopisteessä on Jeesus, luemme Raamattua Hänen kauttaan, ja näemme Hänet monin eri tavoin Raamatun jokaisella sivulla. Kuvamme Hänestä on holistinen, eli kokonaisvaltainen. Se ulottuu yhtä aikaa joka suuntaan, ja Häneen liittyvät merkitykset luovat verkon, jonka osaset vaikuttavat toisiinsa
Tarkastellaan vertailun vuoksi progressiivista hermenautiikkaa. Se lähtee ajatuksesta, että ajan kuluessa Jumala ilmoittaa koko ajan lisää, ja uudempaa tulkintaa tulee pitää vanhemman laajennoksena. Jos kuitenkin lähdemme tulkitsemaan Raamattua kirjaimellisesti aikajärjestyksessä luomisesta kohti historian loppua, tunnistamme typologioita vain sen mukaan, kuin ne vastaavat ennakkokäsitystämme profetioiden toteutumisesta.
Tätä lineaarista mallia tosin voi seurata kahteen suuntaan, uudempaa ilmoitusta voi tulkita vanhemman perusteella (tyypillisesti Uutta Testamenttia Vanhan valossa) tai vanhempaa uudemman valossa. Koska Jumalan ilmoituksen uskotaan jatkuvan edelleen, näistä selvästi parempi on tulkita myöhempää varhaisemman valossa. Toinen vaihtoehto merkitsisi, että jokin uusi profetia voisi uudelleenmääritellä kaiken aiemman ymmärryksen Jumalan ilmoituksesta. Toisin sanoen se tosiasiallisesti kumoaisi Raamatun luotettavuuden Jumalan ilmoituksena. Paljon parempi ei ole rajoittaa ilmoituksen tulkintaa vain Raamattuun. Edellämainitun selkeysperiaatteen mukaan evankeliumien tulkitseminen Ilmestyskirjan valossa on tulkinnallisten vaikeuksien kerjäämistä.
Tämä tuo selkeästi ilmi Kristus-keskeisen tulkinnan eron myös taaksepäin suuntautuvaan lineaariseen tulkintaan. Vanhaa testamenttia tulkitaan taakepäin myöhemmän ilmoituksen valossa – siis Jeesuksen ja erityisesti Hänen kuolemansa ja ylösnousemuksensa. Sitä myöhempää ilmoitusta sen sijaan tulkitaan eteenpäin tästä samasta lähtökohdasta. Raamattua kokonaisuutena pidetään kaikkein luotettavimpana, eikä sitä myöhempi ilmoitus voi tuoda mitään sellaista, joka olisi ristiriidassa Raamatun kanssa.
Lisäksi, koska tulkinnan ytimessä ei ole prosessi vaan henkilö, Kristus -keskeinen malli on holistinen, eli kokonaisvaltainen. Koska kaikki liittyy Häneen, eri profetiat täyttyvät Hänessä yhtä aikaa. Ne siis valottavat toisiaan. Viime kädessä kaikki ilmoitus onkin Kristuksessa, kertoo Hänestä ja valottaa Häntä eri tavoin. Esimerkiksi, vaikka Eeva ei puhu suoraan Jeesuksesta, hän on kuitenkin tyyppi Kristuksen morsiamesta.
Tarkastellaan taas esimerkkinä aiemmin käsiteltyä profetiaa Daavidin pojasta. Tekstin perusmerkityksen mukaan messias on Daavidin jälkeläinen, joka hallitsee Jerusalemissa kuninkaana ja rakentaa Jumalalle temppelin. Lisäksi hänen dynastiansa pysyy aina vallassa. Pidetään vertailukohtana progressiivista hermeneutiikkaa. Miten eri lähtökohdat määrittävät tulkintaa?
Koska progressiivisessa hermeneutiikassa vanha ilmoitus määrittää uutta, katsomme Jeesusta ikään kuin sen muodostaman putken läpi, emmekä ole avoimia suuremmille näköaloille Hänestä. Messiaan kuninkuus ymmärretään tyypillisesti maalliseksi kuninkuudeksi, joka selvästikään ei vielä ole toteutunut. Temppelin taas pitäisi lähtökohtaisesti olla rakennus, mutta Uuden Testamentin valossa se voi olla myös Jeesuksen ruumis (Joh. 2:21-22), joka tulkitaan virheettömäksi uhriksi (Hepr. 9). On kuitenkin loogista odottaa myös profetian kirjaimellista täyttymystä, ja kolmannen temppelin rakentamista, joka siis tapahtuisi messiaan hallitessa maallisena kuninkaana.
Kristus-keskeinen hermeneutiikka taas tarkastelee kaikkea, mitä Raamattu sanoo Jeesuksesta ja pyrkii muodostamaan niistä kokonaiskuvan. Niinpä Jeesus esimerkiksi on ”Daavidin poika” muutenkin kuin geneettisesti – Hän on Daavidin kaltainen. Itse asiassa monet Vanhan Testamentin messias-profetiat yhdistävät Hänet suoraan Daavidiin itseensä (Esim. Jer. 30:9, Hes. 34:24, 37:24). Hänen alamaisensa ovat samat kuin Daavidin – kaikki Israelin kaksitoista sukukuntaa, ei enempää eikä vähempää (Hes. 37, Efe. 2:11-22). Jumalan kolmiyhteydestä seuraa, että Hänen ruumiinsa on Jumalan temppeli, Pyhän Hengen asuinsija, ei vain uhri. Hänen ruumiinsa on myös seurakunta (Efr. 5:31-32), joka on kastettu Hänen kuolemaansa ja ylösnousemukseensa ja jossa Pyhä Henki vaikuttaa Hänen uutta ylösnousemuselämäänsä (Room. 6:3-14). Niinpä tuota temppeliä ovat myös yksittäiset Häneen kastetut uskovat, joissa Pyhä Henki elää (1. Kor. 3:16) ja vaikuttaa kuuliaisuutta Kuninkaalle. Jeesukselle on nyt annettu Jumalan valtakunnan kuninkuus (1. Kor. 15:20-28) ja kaikki valta taivaassa ja maan päällä (Matt. 28:18). Kun olemme Hänessä ja Hän elää meissä ja Pyhä Henki vaikuttaa meissä Hänen tahtonsa mukaista toimintaa (Room- 8:12-17, Fil. 2:13), me tosiasiallisesti elämme Jeesuksen kuninkuuden alla eli Hänen kuningaskunnassaan – mikä on taas yksi tapa sanoa, että uskomme.
Monet Kristus-keskeisen hermeneutiikan johtopäätöksistä seuraavat siitä, että sovellamme Häneen yhtä aikaa monia eri profetioita ja opetuksia niin Vanhasta kuin Uudestakin Testamentista. Ne osoittavat, että Jeesus usein ylittää Vanhan testamentin luomat odotukset niin kuin taivas ylittää maan. Ne keskittyvät koko totuuteen Hänestä. Progressiivinen hermeneutiikka voi päästä samankaltaisiin tuloksiin, mutta on väistämättä rajoittuneempi. Lisäksi, koska sen lähtökohta on olettamus ihmisen kyvystä tulkita profetiaa, eikä pyrkimys ymmärtää miten Jumala todellisuudessa toteuttaa profetiansa, se herkästi johtaa alimitoitettuihin tulkintoihin, kuten ajatukseen, että Jumalan valtakunta on samanlainen kuin maalliset.
Lupausten laajeneminen
Messiaanisia näköaloja voi olla vaikea hahmottaa silloinkin, kun ne on kirjoitettu itse tekstiin suorasanaisesti. Jopa apostoleilla oli tämän suhteen ongelmia. Siksi on tärkeää kysyä luemmeko tekstin niin kuin siellä todella sanotaan, vai ohitammeko siinä tai lisäämmekö siihenhuomaamattamme jotain.
Esimerkiksi Uuden Liiton lupausten mukaan messiaan perustehtäviin kuului yhdistää Israelin (pohjoisvaltion) kansa Juudan (etelävaltion) kansan kanssa. Yksi kuningas, Daavid, hallitsisi heitä kaikkia (esim. Hes. 37:21-24). Tästä huolimatta apostolit aluksi ajattelivat lupauksen kuuluvan juutalaisten lisäksi korkeintaan samarialaiselle sekakansalle (Apt. 11:1-18). Kun Jumala teki selväksi, että myös pakanoita otetaan Uuteen Liittoon – eli he saivat Pyhän Hengen – heidän täytyi muuttaa tulkintaansa. Itse lupaus Uudesta Liitosta pysyi muuttumattomana – se oli edelleen annettu vain Juudalle ja Israelille. Sen sijaan Jumalan esittämät tosiasiat pakottivat heidät tarkastamaan käsitystään siitä, keitä Israelin kadonneisiin heimoihin kuuluu.
Paavali vääntää rautalangasta ajatusta, että pakanoita on otettu mukaan samaan kansaan ja valtakuntaan yhdessä juutalaisten kanssa. Efesolaiskirjeessä (Efe. 2:11-22) ja Roomalaiskirjeen oliivipuuvertauksessa (Room. 11:17-24) hän samaistaa pakanat juuri kadonneisiin heimoihin. Jaakob puolestaan osoitti oman kirjeensä ”kahdelletoista hajallaan elävälle sukukunnalle” (Jaak. 1:1) – siis ei vain juutalaisille, vaan koko Israelin kansalle, myös kadonneille heimoille. Messias oli lopulta alkanut koota sitä, mikä oli ollut kadonnutta; kansa, joka ei enää ollut ollut kansa, oli taas kansa (Hoos. 1:8-2:1 Room. 9:22-26), kuten se oli Jumalan silmissä aina ollutkin (Jer. 31:35-37).
Ajatus pakanoiden kuulumisesta Jumalan kansaan nousee suoraan Vanhasta Testamentista. Tehdessään liiton Abramin kanssa Jumala antoi Hänelle nimen Abraham, kansojen paljouden isä (1. Moos. 17:4-5). Tämä lupaus periytyi aikanaan Joosefin pojalle Efraimille (1. Moos. 48:19), jonka heimosta tuli pohjoisvaltion kantava voima. Tämä kansa puolestaan sulautui pakanakansoihin juuri silloin, kun Jumala antoi yllämainitun lupauksen sen säilymisestä (Jer. 31:35-37). Toisaalta Jumala lupasi, että Israelin jälkeläiset, jotka kansojen keskellä menevät itseensä ja palaavat Hänen luokseen, otetaan taas Hänen kansaansa, ja Hän tekee heidän kanssaan uuden liiton (5. Moos. 30:1-10). Tuossa mainitusta sydänten ympärileikkauksesta opettaa myös Paavali, pohtiessaan kuka on juutalainen (Room. 2).
Raamatun mukaan Jumalan kansaan siis kuuluvat kaikki, jotka ovat uskollisia Hänelle, olivatpa juutalaisia tai pakanoita. Kaikille heille kuuluu lupaus Uudesta liitosta. Uuteen liittoon kuuluu kaste Jeesuksen nimeen, erityisesti siis Hänen kuolemaansa ja ylösnousemukseensa sekä Pyhän Hengen vastaanottaminen. Tämän myötä Uuden Liiton ihmisten suhde Jumalaan on ratkaisevasti erilainen kuin Vanhan, vaikka Jumalan kansaan kuuluukin molempia. Me olemme kuolleet pois lain alta, mutta toisaalta Elävän Jumalan Henki, joka tuottaa meissä elämää, vaikuttaa meissä uskollisuutta Jumalalle. Hän on meidän sydämiimme kirjoitettu Jumalan Laki. Hänen kauttaan me tunnemme Jeesuksen henkilökohtaisesti.
Tätä taustaa vasten on helppo hahmottaa väärä käsitys Jumalan lupausten laajentamisesta. Uusi Testamentti ei laajenna lupausta Uudesta liitosta koskemaan pakanoita. Lupaus on muuttumaton. Se laajentaa vain tulkintaa siitä, keitä kuuluu Jumalan kansaan. Tämä tulkinta perustuu jo Vanhaan Testamenttiin.
Yhteenveto
Raamattua on tulkittava Jeesuksesta käsin. Jeesus-keskeinen tulkinta ylittää kirkkaasti inhimilliset tulkinnat monista Vanhan Testamentin profetioista. Koska messias on eskatologian ydinkäsitteitä, meidän täytyy pitää mielessä tämä Hänessä olevan ilmoituksen valtavuus. Vain niin voimme edes päästä hyvälle kaikesta siitä kirkkaudesta, hyvyydestä ja voimasta, mitä evankeliumi pitää sisällään.