Kirkkauden kutsu – mistä kristinuskossa on kyse

Jumala ei ole tästä maailmasta. Hän on enemmän, Hän on moraalisesti puhtaampi kuin mikään, mitä täällä on. Hän on kaikin puolin täydellinen, mitä ei voi sanoa meistä itsestämme. Hän on pyhä.

Jos minun pitäisi kuvata pyhyyttä yhdellä sanalla, se olisi kirkkaus. Kirkkaus, jonka rinnalla kaikki muu on pimeyttä. Oli mikä tahansa täällä miten valoisaa tahansa. Herran kirkkauden rinnalla se on pimeyttä. Herran kirkkaus korventaa. Se ei polta vain silmiä, vaan sielua. Sen edessä me olemme alastomia, ja tuhoudumme. Ja me tiedämme ja tunnemme sen. Kun sanotaan, että Jumala vihaa syntiä se tarkoittaa juuri tätä. Mikään epäpyhä – syntinen – ei voi kestää Herran kirkkautta.

Me emme ole pyhiä. Me olemme tästä maailmasta. Meidän tekomme ovat pimeyttä. Ne eivät kestä Herran kirkkautta, joka on todellinen valo. Siksi  me pelkäämme pyhää, ja syystä. Siksi me luonnostamme vihaamme pyhyyttä, vihaamme sydämestämme Jumalaa. Ja samalla ihailemme ja ikävöimme. Me myös kadehdimme sitä. Kaipaamme tulla valoon, mutta emme kykene siihen, koska se olisi kuin sukeltamista aurinkoon. Paitsi että pyhyyden kohtaamiseen verrattuna aurinkoon sukeltaminen olisi huviretki.

Periaatteessa ongelmaan on ratkaisu. Jumala tahtoo meidät pyhyyteen, samoin tahdomme me. Jumala on järjestänyt niin, että me voimme päästä Hänen kirkkauteensa. Tästä kristinuskossa on kyse. Mutta se ei ole niin yksinkertaista.

Meistä ei tule pyhiä vain siten, että saamme syntimme anteeksi. Meidän on tultava olemukseltamme pyhiksi. Lisäksi sen, mikä meissä on tästä maailmasta, on kuoltava. Tämä tapahtuu, kun meidät kastetaan – kätketään – Jeesuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen. Kun pysymme kuuliaisina Herralle, Pyhä Henki vaikuttaa meissä sitä elämää, joka on lähtöisin Jumalan kirkkaudesta eikä koskaan katoa. Ja Kristuksessa me olemme kuolleita synnille.

Mutta me emme halua kuolla. Me pelkäämme kuolemaa kuollaksemme.

Me haluaisimme lähestyä pyhyyttä omin ehdoin, mutta emme voi. Pyhyydestä ei ole mahdollista neuvotella. Jos se alkaa tinkiä itsestään, se ei ole pyhyyttä. Koska se on pyhää, siitä ei voi tinkiä. Vaihtoehtomme ovat pyhyys tai ei mitään. Kuolema tai pimeys.

Joten emme kadehdi ja pelkää vain pyhyyttä. Me kavahdamme myös Jumalan armoa, sillä se vaatii meitä kuolemaan. Tämän vuoksi en haluaisi kirjoittaa tästä asiasta. Minussa vaikuttaa sama synti, sama pelko. Mutta kirjoitan, koska armossa on kyse jostain vielä enemmästä.

Jumalan armo merkitsee vapautta. Vapautta lähestyä pyhää, astua Herran kirkkauteen. Se valaisee, ja miltei sokaisee. Mutta sen kestää, koska on itse  osallinen samasta kirkkaudesta. Se ei vahingoita, sillä kaikki, mitä se tuhoaisi, on jo kuollut. Vaikka edelleen vapisen Jumalan pyhyyden edessä, ja minua pelottaa, astun eteenpäin, kohti Isääni.  Tiedän Hänen pyyhkineen pois epäpyhyyteni. Ja tiedän Hänen elämänsä vaikuttavan minussa.

Tästä kristinuskossa on kyse.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.