Israelit, juutalaiset, kristityt ja palestiinalaiset

Sanoilla ”Israel”, ”israelilaiset”, ”Juuda”, ”Juudea”, ”juutalaiset”, ”Palestiina” ja ”Palestiinalaiset” on aikojen saatossa – Raamatussa ja myöhemminkin – ollut monia eri merkityksiä, jotka on syytä erottaa toisistaan. Avataan vähän niiden historiaa, ja tehdään sen perusteella katsaus siihen krooniseen tragediaan, jonka näemme Välimeren itärannikolla.

Abrahamista alkaen

Aloitetaan tarina siitä, että Jumala kutsui miehen nimeltä Abram muuttamaan Kanaanin maaksi kutsutulle alueelle Välimeren itärannikon eteläosassa ja lupasi sen hänelle ja hänen jälkeläisilleen. Siellä on teki liiton Abramin ( nimi merkitsee ”suuri isä”) kanssa ja antoi hänelle uuden nimen Abraham (”kansojen paljouden isä”). Vaikutti siltä, että hänen vaimonsa Saara ei voinut antaa lasta, ja tämä antoi orjattarensa miehelleen. Tämä synnyttikin pojan nimeltä Ismael, josta tuli eräs alueen kansojen esi-isä. Hänestä ennustettiin, että hän sotisi muita Abrahamin jälkeläisiä vastaan. Jumala kuitenkin ilmoitti, että lupaus koski nimenomaan Saaran poikaa, joka syntyikin ja sai nimen Iisak. Iisak oli monellakin tapaa esikuva Jeesuksesta.

Iisak siunasi (profeetallisesti) esikoisekseen nuoremman poikansa Jaakob, jota Herra oli rakastanut jo äitinsä kohdusta enemmän kuin tämän veljeä Eesauta – koska tunsi heidän sydämensä. Jaakob oli petturi, mutta suoraselkäinen ja aikanaan paini Herran kanssa ja kesti kuten oli kestänyt ihmisten edessä ja sai tältä nimen Israel. Jaakobkin oli tavallaan Jeesuksen esikuva. Jaakob puolestaan siunasi isiensä mallin mukaan esikoisekseen suosikkipoikansa Joosefin toisen pojan Efraimin, joka peri lupauksen kansojen paljoudesta.

Myös Joosefin oma tarina nivoutuu osaksi Lähi-Idän tragediaa. Hän oli isänsä suosikki, kaikkien vanhempien veljiensä ohi. Nämä olivat hänelle kateellisia ja myivät hänet orjaksi Egyptiin, missä Herra nosti hänet korkeaan asemaan. Nälänhädän koetellessa hänen perhettään, hän sopi veljiensä kanssa ja pelasti kaikki Israelin jälkeläiset Egyptin maahan.

Sittemmin heistä muodostui heimoja, joita alettiin kutsua heidän esi-isänsä mukaan, esimerkiki Juudan jälkeläisiä juudalaisiksi. Tämä olikin sanan ”juutalainen” ensimmäinen merkitys. Kaikkien Israelin lasten joukkoa kutsuttiin Israelin kansaksi, eli israelilaisiksi. Tämä oli sanan ensimmäinen merkitys.

Jumalan valittu kansa

Kansaksi Israelin jälkeläisiä kutsutaan ensimmäistä kertaa, kun Herra lähetti Mooseksen hakemaan heitä Egyptin orjuudesta. Tämä tapahtui pääsiäisenä, ja seitsemän viikkoa myöhemmin Hän teki Mooseksen välittämänä kansan kanssa liiton (jota kristityt kutsuvat ”vanhaksi liitoksi”). Hän lupasi olla heidän jumalansa, ja kansa lupasi olla kuuliainen hänen lailleen. Mooses oli tuskin selkäänsä kääntänyt kun kansa teki itselleen epäjumalan.

Jumala johdatti heidät Abrahamin jälkeläisille lupaamaansa maahan, jota siihen aikaan kutsuttiin Palestiinaksi, siellä asuvien Filistealaisten mukaan. Filistealaiset olivat merenkulkijakansaa, joka jakoi Välimeren etupiireihin kreikkalaisten kanssa. He muun muassa perustivat Karthagon ja asuttivat Maltan.

Aikanaan Israelin kansa pyysi itselleen toisten kansojen tapaan kuningasta, mihin Herra rakkaudessaan myöntyi – pitkin hampain, koska kansa ei enää halunnut Hänen olevan heidän kuninkaansa. Kuninkaita tuli kolme, Saul, Daavid ja Salomo. He hallitsivat israelilaisia (kuninkuus määriteltiin sen mukaan, ketkä olivat hänen alamaisiaan) eli Israelin kansaa ja valtiota. Tämä merkitys oli yhtenevä ensimmäisen merkityksen kanssa. Samoin sen ajan juutalaiset (juudalaiset) olivat ensimmäisen merkityksen mukaisia. Saul oli kuva vanhasta liitosta, Daavid Jeesuksesta, samoin kuin tavallaan Salomo. Daavidille Herra lupasi, että tämän poika tulisi rakentamaan Hänelle pysyvän temppelin ja tämän suku istumaan valtaistuimella ikuisesti. Salomo oli Daavidin poika, ja tämän suku hallitsikin satoja vuosia kuninkaina Jerusalemissa. Ei kuitenkaan sen kauemmin, eikä Daavidin suku hallinnut enää toisen temppelin aikaan, vaan leeviläiset ottivat johdon. Tosin eipä silloin ollut todellisia suvereeneja kuninkaitakaan.

Kaksi valtakuntaa

Salomon pojan periessä valtaistuimen suurin osa kansasta kapinoi efraimin heimoon kuuluvan Jerobeamin mukana. Herra oli luvannut kuninkuuden Jerobeamille, koska Salomo ei ollut vaeltanut Hänelle uskollisesti. Jerobeam pelkäsi valtansa puolesta, eikä halunnut että kansa kävisi naapurimaassa palvelemassa Herraa. Niinpä hän pystytti kaksi epäjumalankuvaa alueelleen, etelään Beeteliin ja pohjoiseen Daaniin. Tämä oli Jerobeamin synti.

Jerobeamin matkaan lähti niin suuri osa kansasta, että heidän valtionsa peri nimen Israel. Valtio oli Daavidin valtakunnan alueen pohjoisosassa ja sen pääkaupungiksi tuli aikanaan Samaria. Valtion asukkaita kutsuttiin israelilaisiksi. Koska se rakentui Efraimin heimon ympärille, heihin viitattiin joskus (etenkin Jeremian kirjassa) myös efraimilaisina. Erotukseksi Juudan jälkeläisistä käytettiin toisinaan myös ilmaisua ”Jaakobin huone”.

Daavidin suvulle uskollinen rojalistijoukko otti nimen Juuda. Toinen valtio rakentui Juudan heimon ympärille, vaikka siihen kuului kansaa muistakin heimoista. Valtio sai nimen Juuda ja sen asukkaita kutsuttiin niin ikään juudalaisksi tai juutalaisiksi. Sen pääkaupunki oli Jerusalem. Näin sanat olivat saaneet järjestyksessä toiset merkitykset. Sekaannusten välttämiseksi puhutaan usein pohjoisvaltiosta ja etelävaltiosta.

Pohjoisvaltion asukkaat joutuivat Assyrian pakkosiirtolaisuuteen 740 tai 733 eKr, ja sekoittuivat toisiin kanoihin eli menettivät kansallisen identiteettinsä. Heille ei myöskään koskaan myönnetty lupaa palata kotimaahansa, mahdollisesti koska kansaa ei enää ollut. Tämähän on aina ollut pakkosiirtopolitiikan tarkoitus.

Siitä pitäen historia ei ole tuntenut *Israelin* *kansaa*, eikä sen mukaista valtiota ennen kuin etelävaltion kansan jälkeläiset perustivat sen nimen ottaneen valtion vuonna 1948. Tämän valtion kansalaisia kutsutaan israelilaisiksi.Tämä on sanan nykyinen merkitys. Voitaisiin argumentoida, että he ottivat nimen oikeudettomasti, sillä alkuperäiseen Israeliin kuului kymmenen heimoa enemmän, jotka olivat käyttäneet nimeä vielä sen jälkeen, kun nykyisen kansan esi-isät olivat siitä luopuneet.

Etelävaltion kansa pakkosiirrettiin vasta babylonialaisten toimesta alkaen 597 eKr. Tähän aikaan vaikutti kaksi tärkeää profeettaa: Jeremia ja Hesekiel, ensinmainittu Juudassa, jälkimmäinen pakkosiirtolaisuuteen siirrettyjen juutalaisten joukossa. Viimeistään tähän aikaan efraimilaiset olivat sulautumassa ympäröiviin kansoihin. Herra lupasi Jeremian ja Hesekielin kautta tehdä uuden liiton Juudan ja *etenkin* Israelin kanssa ja lisäksi vakuutti, ettei nimenomaan Israel – pakkosiirtolaisuuteen siirretty pohjoisvaltion kansa, efraimilaiset – lakkaisi olemasta kansa Hänen edessään ennen kuin painovoima lakkaa.

Syy uuteen liittoon oli, että kaikki Jaakobin jälkeläiset, niin etelä- kuin pohjoisvaltiossa, olivat mallikelpoisesti kunnostautuneet uskottomuudessa liitossa, jonka he olivat tehneet Jumalan kanssa. Jumala kuitenkin tahtoo, että me elämme kuten Hän tahtoo meidän elävän. Niinpä uuteen liittoon kuului kaksi oleellista elementtiä: tehtyjen syntien anteeksiantaminen ja sellainen perustavaa laatua oleva muutos ihmisen sydämessä, että me alkaisimme omasta halustamme noudattaa Jumalan lakia. Hesekiel erikseen mainitsee, että Hän antaa meille uuden hengen. Uuteen liittoon pääsemiseen kuului eräs tärkeä ennakkoehto: kääntyminen takaisin Jumalan puoleen.

Toinen temppeli

Monet etelävaltion kansan jälkeläiset säilyttivät identiteettinsä uskontonsa kautta. Siihen näet kuului kielto olla toimimatta kuten toiset kansat. Valloitettuaan Babylonian persialainen Kyyros Suuri myönsi heille (ja monille muille pakkosiirretyille kansoille) vuonna 538 eKr. oikeuden palata kotimaahansa, josta tuli Persian provinssi, joka sai nimen Juudea. Tämä nimi periytyi aina roomalaisvallan aikaan saakka. Osa kansasta palasikin, mutta monet jäivät. Palanneet rakensivat uuden temppelin Babylonialaisten hävittämän tilalle, Danielin profetian mukaan. Profetiaan kuului, että tuo temppeli myös hävitettäisiin, mutta messias tulisi sitä ennen.

Palanneita kutsuttiin edelleen juutalaisiksi, maansa mukaan, mutta sanalla viitattiin myös sen ulkopuolella asuvaan kansaan. Tämä oli sanan seuraava merkitys, joka oli käytössä vielä Uuden testamentin aikaan. Ilmeisesti ainakin osa jääneistä säilytti identiteettinsä juutalaisina ja uskontonsa, ja heidän jälkeläisiään kävi Jerusalemissa viettämässä suuria juhlia, kuten Shavuotia, Lain antamisen ja liiton tekemisen juhlaa, joka kristillisissä piireissä tunnetaan helluntaina.

Tästä palanneesta porukasta kehkeytyi aikanaan viisi lahkoa: poliittista itsenäisyyttä ajaneet selootit, temppelikultin ympärille keskittynyt pappis-aristokraattinen saddukealaisuus, sitä kritisoinut pietistinen essealaisuus, Jumalan sanan ja Hänen tahtonsa noudattamiseen keskittynyt farisealaisuus sekä aikanaan messiaaniset, eli Jeesuksen messiaaksi tunnustanut porukka, joka hyväksyi myös käännynnäisiä pakanoista, eikä edes vaatinut heiltä ympärileikkausta, joka oli liiton kansaan kuulumisen ulkoinen merkki.

Vuonna 70 tilanne muuttui, kun viimeinen selootti kuoli Masadassa ja saddukealaisuus lakkasi olemasta temppelin mukana. Essealaiset joko hiipuivat, koska temppelikultti ei enää tarvinnut vastavoimaa. Messiaanisesta porukasta kantajuutalaiset olivat jo jääneet vähemmistöksi ja porukka identifioitui kreikkalaisittain kristityiksi. Farisealaiset uudelleenkeksivät juutalaisuuden Javnessa (muuten ristiretkien ajan Ibelin, nykyisin taas Yavne), ja määritelmään kuului sen dogmaattinen kieltäminen, että Jeesus on messias. Sittemmin nämä kaksi ensimmäisen vuosisadan juutalaisuuden haaraa ovat ottaneet enemmänkin pesäeroa.

Myöhemmin Palestiinan ja koko lähi-idän valloittivat arabimuslimit, jotka sulauttivat suuren osan alueen jo sekoittuneista kansoista itseenä. Reunoille jäi toki itsepäisiäsesti omia identiteettejään kantavia kansoja, kuten kurdit, persialaiset ja turkkilaiset kansat. Arabit kuitenkin imivät vaikutteita ja geenejä jo valmiiksi sekavasta sakista.

Jeesuksen kieltäjät

Perimmäinen syy tähän juutalaisten ja kristittyjen pesäeroon on nimenomaan se, tunnustetaanko Jeesuksen olevan Vanhassa testamentissa luvattu Jumalan voideltu, eli messias. Tähän nivoutuvat erilaiset tulkinnat Jeremian ja Hesekielin lupaamasta Uudesta liitosta. Juutalaisen käsityksen – joka on inhimillinen ja lihallinen – mukaan lupaus on annettu vain niille, jotka ovat Jaakobin geneettisiä jälkeläisiä. Niinpä juutalaiset eivät voi hyväksyä ajatusta, että uusi liitto voisi koskea pakanoita. Koska kristinuskon piiriin kuuluu ihmisiä, jotka aivan ilmeisesti eivät ole sellaisia, koko kristinuskon oppirakennelma siitä, että he olisivat uuden liiton kansaa romahtaa. Niinpä Jeesus ei voi olla luvattu messias.

Aivan erityisesti tästä seuraa, että juutalaisen käsityksen mukaan messias ei ole vielä tullut. Vääriä messiaita (kreikaksi antikristuksia) on ollut, tunnetuimpana kenties Simon Bar-Kokhba, joka johti kapinaa roomalaisia vastaan siinä sata vuotta Jeesuksen kuoleman jälkeen. Tämän seurauksena juutalaiset (nykyisessä merkityksessään) karkotettiin pysyvästi provinssistaan ja se nimettiin heidän muinaisten verivihollistensa mukaan Palestiinaksi. Sillä nimellä alueeseen kokonaisuutena viitataan edelleenkin, vaikka siellä sijaitsevaan Israelin valtion alueeseen viitataan myös nimellä Israel.

Koska messias ei ole tullut, uutta liittoakaan ei ole tehnyt. Uuteen liittoon kuuluu kiinteästi kaikkien Israelin geneettisten jälkeläisten – siis erityisesti niiden 10 heimon, jotka tosiasiallisesti lakkasivat olemasta Assyrian pakkosiirtolaisuudessa, geneettisten jälkeläisten kokoaminen oman hallintavaltansa alle. Nykyisten juutalaisten lihallisen käsityksen mukaan tuo kokoaminen on siis vasta edessä. Kumma kyllä tätä näkemystä esiintyy myös kristittyjen keskuudessa.

Nimittäin, jos Jeesus on uuden liiton välittänyt Jumalan voideltu, Hän on jo toteuttanut tuon kokoamisen. Edelleen, jos kristityt ovat uuden liiton kansaa, juuri me olemme nuo kadonneet Israelin jälkeläiset. Muuten emme voi elää uudessa liitossa, sillä se on tehty vain juudalaisten ja efraimilaisten kanssa. Ja koska juudalaiset ovat edellä mainittuja etelävaltion kansan geneettisiä jälkeläisiä, eivät pakanakansoista kotoisin olevat kristityt ole niitä juutalaisia, joille tuo lupaus on annettu. Jos siis väitämme olevamme uuden liiton kansaa, samalla väitämme olevamme efraimin perillisiä ja siis se Israelin kansan joukko, jonka messias kokosi. Näin ollen käsitys siitä, että tuo Israelin kansan kokoaminen olisi vielä edessä, on ongelmallinen. Mikäänhän ei tietenkään estä Herraa tekemästä myös niin, mutta eipä meillä ole perusteltua syytä odottaakaan sellaista tapahtuvan.

Uuden liiton kansa

Edellinen tietysi pätee vain, JOS kristityt ovat uuden liiton lupauksen kansaa. Jotta voisimme perustella meidän todella olevan tuota kansaa, meidän on ensin perusteltava Vanhan testamentin perusteella miten tällainen olisi mahdollista ja sitten Uuden testamentin nojalla, miten tämä mahdollisuus toteutuu. VT: osalta esittelin perusteet jo edellä: Efraim peri lupauksen tulla kansojen paljouden isäksi. Efraimilaiset (ja kumppanit) tulivat pakkosiirtolaisudessa kansojen paljoudeksi. Toisaalta Herra vannoi, etteivät he lakkaa olemasta kansa. Lupaukseen uudesta liitosta liittyi, että kun eftraimilaiset kansojen keskuudessa kääntyisivät Herran puoleen, Hän kääntäisi heidän kohtalonsa ja ottaisi taas omakseen. Heidän syntinsä annettaisiin anteeksi ja he saisivat Jumalan Hengen, joka tuottaisi heissä Jumalan tahdon mukaista elämää.

Kristittyjen mukaan todellisia Abrahamin lapsia ovat kaikki, jotka kääntyvät sydämestään Jumalan puoleen. Tämä määrittää, keille Uuden liiton lupaus on annettu, ja ehto koskee niin juutalaisia, jotka kuuluvat Jumalan kansaan jo lihansa puolesta, että kaikkia muitakin, jotka sen toteuttavat. Syntien anteeksiantaminen on Jeesuksen sovitusuhrissa, meidän Päsiäislampaassamme. Ja lupaus Jumalan Hengestä toteutui shavuotina, lain antamisen juhlassa eli helluntaina.

Pyhä Henki on siis merkki siitä, että me kuulumme uuden liiton kansaan.

Jumalan lapset

Eräässä mielessä Jumalan tahdon noudattaminen on vain sivuvaikutus. Uudessa liitossa ei ole kysymys vain siitä, että olemme saaneet syntimme anteeksi. Me olemme syntyneet uudesti, ylhäältä, Jumalasta.

Kaste Jeesuksen nimeen on tapahtuma, jossa meidät on liitetty Hänen kuolemaansa ja ylösnousemukseensa. Se on eri asia kuin Johannes Kastajan kaste, joka oli kaste parannukseen, symbolinen ele kuolla synnille ja siis merkki ihmisen tekemästä sydämen ympärileikkauksesta, johon Jeremia viittaa. Kastetta Kristuksen kuolemaan ei tietenkään ollut ennen tuota kuoleaa. Johannes kastoi vedellä. Kaste Kristukseen on kaste Pyhällä Hengellä, sillä se liittää paitsi Jeesuksen kuolemaan, myös Hänen ylösnousemuselämäänsä. Tuo elämä on iänkaikkista elämää, johon kastetut on siis jo saavat elää, ja lähtöisin Jumalan kirkkaudesta. Kristuksessa me olemme jo uutta luomakuntaa, Jumalan lapsia.

Kaste Jeesukseen ei kuitenkaan automaattisesti merkitse, että me myös eläisimme tuota elämää. Elämä, jota Pyhä Henki vaikuttaa on Jumala tahdon mukaista ja edellyttää kuuliaisuutta. Hän vaikuttaa meissä myös sitä, mutta kuuliaisuus on määritelmällisesti vapaaehtoista suostumista kuuntelemaan Herraa ja olemaan samaa mieltä Hänen kanssaan. Tästä samanmielisyydestä sitten seutraa sen mukaisia tekoja, jotka luonnollisesti ovat Jumalan tahdon mukaisia, ja uuden liiton lupaus toteutuu. Jos taas emme ole kuuliaisia, Pyhän Hengen vaikutus meissä ei toteudu, eikä Jeesuksen ylösnousemus vaikuta meissä, emmeä siis elä uutta elämää. Toisin sanoen kuuliaisiis tarkoittaa, että kunnioitamme Jeesusta kuninkaanamme, ja kuulumme Hänen kansaansa.

Tästä saadaan vieä yksi  merkitys sanalle Israel – ne, jotka ovat kuuliaisia sille kuninkaalle, jonka Herra on asettanut hallitsemaan Daavidin valtaistuimella. Toisin sanoen ne Kristukseen kastetut, jotka myös ovat Hänelle kuuliaisia. Määritelmällisest tähän joukkoon ei voi kuulua sellaisia juutalaisia, jotka kieltävät Jeesuksen olevan messias. Toisin sanoen juutalaista uskoa tunnustava ei voi kuulua tähän Jeesuksen Kristuksen (hepr. Messiaan) uudelleenperustamaan Israeliin. Toisaalta tietysti jokainen juutalainen, joka tunnustaa Hänet messiaaksi ja on kastettu Häneen kuuluu tähän kansaan. Sana kristitty ei kuitenkaaan välttämättä kuvaheitä hyvin, sillä se liitetään pikemminkin pakanoihin. Esimerkkejä tästä porukasta olivat kuitenkin apostolit.

Uuden liiton tuntomerkki on siis Pyhä Henki. UT:ssa tähän viitataan ”Pyhän Hengen lahjana” tai ”voiteluna” (mitä ei pidä sekoittaa Hengen lahjoihin, joista käytetty sana on aivan eri, ei myöskään sanan nykyiseen merkitykseen). Se voi ilmetä monin tavoin. Luukas käyttää hurmostilaa ja kielilläpuhumista ulkoisena merkkinä, mutta kielillä voi puhua muutenkin kuin Pyhän Hengen vaikutuksesta ja toisaalta Hän viisaudessaan ei vaikuta kaikissa kielilläpuhumista. Oikea merkki Pyhän Hengen vaikutuksesta eivät ole ihmeet ja merkit, tai edes Jeesuksen tunnustaminen Herraksi, vaan Jumalan laissaan ilmaiseman tahdon mukainen elämä.

Tämä voi johtaa farisealaiseen sudenkuoppaan: pyrkimykseen noudattaa Jumalan lakia. Tämä on kuitenkin määritelmällisesti lihallinen yritys väärentää Pyhän Hengen työtä, eikä jäädä Hänen armoilleen. Toisella puolella sudenkuoppana on saddukealainen kuuliaisuuden hylkääminen ja pelkkä vetoaminen syntien anteeksiantamiseen Jeesuksen veressä olevan sovituksen perusteella, mikä ei tietenkään ole uudessa liitossa elämistä, sillä usko ilmenee tekoina.

Jumalan lapseus on ensi sijassa olemuksellista Jumalasta lähtöisyyttä, joka ilmenee sen mukaisena toimintana.

Vihan ja kateuden henki

Edellä esittelin kansojen historioiden pääkohtia. Niiden pohjalta voi ymmärtää paremmin nykyisiä ongelmia Kanaanin maassa. Tässä lähestyn asiaa nimenomaan hengellisestä näkökulmasta, tarkastellen mitkä henkivallat vaikuttavat ongelmien taustalla. Korostan, että kyseessä ei ole henkilökohtainen viha, vaan hengellisellä tasolla oleva pyhän viha, taustalla vaikuttava taipumus ristiriidassa oleviin päämääriin. Eri joukkoihin kuuluvat yksilöt voivat hyvinkin olla keskenään vaikka läheisiä ystäviä.

Ensinnäkin, kaikki osapuolet ovat tavalla tai toisella veljiä, mutta eivät tasapuolisia. Tämä rinnastuu siihen, etä Toora ei ole Pyhän Hengen veroinen. Kaikkialla, missä vaikuttaa ihmisvoimainen lain henki, se on kateellinen lupaukselle ja viime kädessä Pyhälle Hengelle.

Ensinnäkin, ismaelilaiset ovat kateellisia kaikille lupauksen lapsille, eli juutalaisille, kristityille ja kadonneille heimoille. Islamissa vaikuttaakin hyvin voimakkaasti lain ja ihmisvoimaisuuden henki, mikä näkyy sen perusarvoista. Tämän hengen vaikutus räjähti silmille islamin vyöryessä alueelle.

Sittemmin tämä vihollisuus on näkynyt islamilaisten ja kristittyjen kulttuurien väkivaltaisina yhteenottoina, muun muassa Espanjassa ja Turkin suunnalta. Merkkejä siitä näkyy edelleen, ja vaikuttava viha on moleminpuoleista. Ismaelin viha ilmenee myös nykyisen Israelin valtion ongelmissa.

Viha ei kuitenkaan ole vain ismaelilaista, vaan siinä ilmenee myös Esaun viha Jaakobia kohtaan, ja 10 heimon viha niitä kohtaan, jotka jäivät uskollisiksi Jumalalle, eli juutalaisia ja saman historialisen jatkumon seurauksena kristiottyä vastaan. Onkin mielenkiintoista, että kristittyjen ja islaminuskoisten keskinäinen vihanpito on heikompaa (mutta todellista) siellä, minne persialaisten valta ei ulottunut, esimerkiksi Indonesiassa, jossa kuitenkin asuu enemmän islaminuskoisia kuin missään muussa maaassa. Sen sijaan laka korostava wahhabistinen tulkinta korostuu Esaun alueella, Saudi-Arabiassa, islamin keskuspaikan Mekan ja arabikulttuurin juurialueella.

Kristittyjen ja juutalaisten huonot on oma lukunsa. Hengellisen maailman tasolla he kadehtivat meitä, koska meille on annettu Pyhä Henki – miltä tosiasialta he lähtökohtaisesti ja aktiivisesti siis sulkevat itsepintaisesti silmänsä.

Me taas kadehdimme heitä, koska emme ole kuuliaisia Herralle, emmekä siis elä Pyhän Hengen vaikuttamaa elämää. Tämä kateus voi ilmetä monin tavoin, esimerkiksi vihana tai vainona, tai vääränlaisena kunnioituksena ja ihailuna, ikään kuin he olisivat millään tavalla paremmassa asemassa, esimerkiksi siksi, että he ovat Jumalan valittu kansa. Tällainen toiminta johtaa ihmisen Jumalan kansan ulkopuolelle, jolloin hänessä alkaa vaikuttaa kateuden henki niitä kohtaan, joille lupaus on ensi sijassa annettu, eli juutalaisille. Ihmiselle ei kuitenkaan lasketa tästä syytä, ellei hän ymmärrä tekevänsä syntiä asiassa. Sitä suurempi vastuu on opettajilla.

Kristittyjen parannus

Edelläolevasta käy selvästi ilmi, missä on ongelma ydin. Kristityt ovat kateellisia juutalaisille. Jos sekä juutalaisissa että kristityissä vaikuttaa toiseen kohdistuva kateuden henki, jotakin on pahasti vialla. Kateuden logiikka on, että parempiosaista kadehditaan. Jumalan lupauksen logiikan mukaan parhaassa osassa ovat Hänestä syntyneet lapset. Tämä lupaus on periynyt kristityille. Jos meissä vaikuttaa minkäänlainen kateus juutalaisia kohtaan, se voi johtua ainoastaan siitä, että me itse emme elä Jumalan lapsen elämää, jolloin meillä on syytäki olla kateellisia.
Näiden kansojen – ismaelilaisten, eesaulaisten, 10 heimon, nykyjuutalaisten, ja Jeesuksen alamaisten välillä vallitsee selkeä suoraviivainen hierarkia. (En nyt käsittele kokonaan muita kansoja, kuten intialaisia.) Sen rikkovat vain ne kastetut, jotka eivät ole kuuliaisia Herralle ja jäävät siksi jonnekin epämääräiseen asemaan kadonneiden heimojen alapuolelle. Määritelmällisesti heidän, ja kuuliaisena elävien Kristukseen uskovien välillä vallitsee sama kateus. Heitä ei yksinkertaisesti pitäisi olla olemassa. Kun tämä porukka tekee parannuksen, he alkavat rakastaa juutalaisia oikealla tavalla. Tähän parannukseen on kutsuttu kaikki.

Mikä on tämä oikea tapa? Ensinnäkin se lähtee ymmärryksestä omasta identiteetistä Jumalan lapsena Kristuksessa. Me olemme syntyneet ylhäältä, ja meidät on kutsuttu sen mukaista elämää. Olemaan kuuliaisia Jumalalle. Koskapa olemme hengellisesti maailman korkeimpia olentoja (sori vaan, jos tämä loukkaa jotakuta, mutta juuri sitä uudestisyntymä määritelmällisesti merkitsee) meillä ei voi olla mitään hävettävää kenenkään edessä, tai mitään kadehdittavaa keneltäkään. Muuten me häpeämme Itseään kirkkauden Jumalaa ja Herraa, ja kuvittelemme, että jollakulla muulla olisi jotain parempaa annettavaa – mitkä molemmat ilmiselvästi ovat julkeita loukkauksia Häntä kohtaan. Me hakkaamme parhaan A-ryhmän mennen tullen, vaikka henki menisi. Siitä yksinkertaisesta syystä, että Hän on meistä sellaisia tehnyt. Tämä meidän tulee muistaa.

Ja tästä syystä voimme rakastaa ketä tahansa. Meillä on pelkkää annettavaa. Tämä rakkaus tietysti osoittaa samaa nöyryyttä ja toisten alapuolelle asettumista kuin Kristuksen, Hänen nöyrtyessään kirkkaudestaan ihmiseksi ja ristille. Hänessähän me olemme, ja rakkautemme on Hänen rakkauttaan meidän kauttamme. Mikään loukkaus ei voi meitä loukata, sillä olemme sellaisen yläpuolella. Jokainen niistä osuu Kristukseen, jossa me elämme ja olemme ja joka halukkaasti ottaa ne vastaan, sillä sitä varten Hän kuuliaisena meni ristille. Me voimme rakastaa vilpittömästi ja täydestä sydämestämme, kaikkemme uhraten, niitä, jotka vihaavat tai kadehtivat meitä, sillä me paitsi säälimme heitä, myös haluamme auttaa heitä ja ottaa joukkoomme, Jumalan lapseksi.

Veljien sopu

Erityisesti tämä näkyy suhteessa juutalaisiin, jotka näkevät kuuliaisuutemme Jumalan laille ja siitä seuraavan veljellisen rakkauden – esikoisen nuoremmalle veljelleen osoittaman rakkauden. Tämä toimii todisteena heitä vastaan, sillä se todistaa meidän olevan uuden liiton kansaa ja Jeesukseen messias.

Tämä rakkaus ei tietenkään pääty heihin, vaan se merkitsee ilosanoman – kutsun parannukseen, kääntymään Jumalan luo ja tulemaan osalliseksi uudesta liitosta, Hänen lapsekseen – viemiseen palestiinalaisten, kaikkien arabien ja kaikkien islaminuskoisten keskuuteen. He kaikki ovat veljiämme lihassa Abrahamin kautta, ja siksi erityisen rakkaita meille.

Olemme kuin Joosef, jota vanhemmat veljet kadehtivat ja vihasivat. Mutta lopulta juuri Joosef oli se, josta tuli kyllin vahva ja rikas tekemään sovinnon veljiensä kanssa. Jotta missään voitaisiin päästä sopuun, on voitettava viha, kateus ja katkeruus. Tämä merkitsee anteeksiantoa ja samalle tasolle pääsemistä. Ainoa taso, jonne kukaan voi omaltaan siirtyä, on Jumalan lapseus. Se on meidän voimamme ja rikkautemme, kun siinä elämme. Se tulvii rakkautta ja anteeksiantoa.

Jos haluamme tehdä jotain Lähi-Idän konfliktin hyväksi, meidän on sydämestämme rakastettava kaikkia osapuolia Jumalan lapseudesta käsin. Ellei meillä ole tuota rakkautta, meidän on pyydettävä sitä Herralta. Hänellä riittää sitä jaettavaksi saakka.

3 thoughts on “Israelit, juutalaiset, kristityt ja palestiinalaiset”

  1. Facebookissa tulleiden kommenttejen perusteella tarkennan paria asiaa.

    1) Viittaan nykypalestiinalla alueeseen, joka on Jordanjoen ja välimeren välissä, ja rajoittuu pohjoisessa Libanoniin ja Syyriaan, etelässä Siinaihin ja Jordaniaan. Alueella sijaitsee Israelin valtio, sekä Israelin miehittämiä alueita (Länsiranta ja Gaza). Viimemainittuja alueita ei voi kutsua Israelin alueiksi, koska niitä ei ole nimitetty sillä nimellä sitten Assyrian pakkosiirron, tai Gazan tapauksessa sitten Salomonin. Niitä kun ei ole liitetty nykyiseenkään Israeliin.

    Palestiinalaisilla viittaan ihmisiin, jotka eivät ole juutalaisia, mutta asuivat tuolla ennen juutalaisten massamuuttoa alueelle, 1900 -luvun puolivälissä sekä heidän jälkeläisiinsä. (Alueellahan asui myös juutalaisia jo ennen tuota, mutta heihin on täsmällisempää viitata isrealilaisina.) Käsittääkseni palestiinalaiset ovat pääosin arabeja, eivätkä etnisesti juuri eroa muusta alueen asujaimistosta Syyrista Jemeniin, Marokosta Irakiin. Kuitenkin noiden muidenkin aluksen väestöön voidaan viitata alueen mukaan. Esimerkiksi jordanialaiset eivät ole algerialaisia. Israel sijaitsee Palestiinassa, ja palestiinalaisia asuu niin Israelissa kuin Israelin miehittämillä alueilla.

    Palestiinalaisten joukossa on myös kristittyjä, joten konflikti on etninen (juutalaiset vastaan lähialueen arabit), ei uskonnollinen. Tämä tuo oman lisäsävynsä ylläolevaan argumenttiin, muttei oleellisesti muuta sitä.

    Naapurimaat ovat käyttäneet palestiinalaisia oman vihanpitonsa ja sisäpolitiikkansa pelinappuloina. En kuitenkaan puutu nyt konfliktin poliittiseen puoleen.

  2. 2) Toinen tarkennus liittyy juutalaisten suhteeseen pelastukseen.

    Juutalaiseen heimoon kuulumisesta tulee oikeus kuulua siihen kansaan, jonka kanssa Jumala teki liiton Siinailla. Se on myös Jumalan valittu kansa. Tuohon kansaan kuului myös monia muita kuin nykyisten juutalaisten esi-isiä. Se on myös se Israelin kansa, jota Daavid hallitsi. Se on myös kansa, jolle annettiin lupaukset uudesta liitosta. Mutta sen enempää se ei ole.

    Uuteen liittoon pääse, ellei tee parannusta. Parannus on ajattelun muuttamista Jumalan tahdon mukaiseksi. Uuteen liittoon pääsemiseksi siihen kuuluu Jeesuksen tunnistaminen Jumalan Pojaksi ja Herran voidelluksi sekä Jumalaan turvaaminen arkielämässään. Tämä on uskoa. Tässä asiassa ero pakanan ja juutalaisen välillä on, että juutalainen tulee kelpaavaksi uuteen liittoon, kuten pakanakin, joka lisäksi tulee luetuksi siihen kansaan, jolle muokkaus tuosta liitosta on annettu.

    Tällä kohden he myös saavat uskoa jo saaneensa synnit anteeksi Jeesuksen veren tähden. Tässä ei ole erotusta juutalaisella ja pakanalla, sillä muuta sovitusta ei ole.

    Tähän tulee päälle kaste Kristukseen ja Pyhän Hengen tuottama pyhitys. Tämä on kuulumista Jeesuksen perustamaan uuteen Israeliin, joka on Jumalan lupaama kansa, ja siinä eläminen on Jumalan valtakunnassa elämistä. Tässä ei ole erotusta juutalaisella ja pakanalla, sillä molemmat ovat Kristuksessa.

  3. 3) Kolmas tarkennus kuuluu efraimilaisuuteen.

    Uuden liiton lupausten mukaan olemme joko pohjoisvaltakunnan kansan tai etelävaltakunnan kansan perillisiä – tai emme ole lainkaan uudessa liitossa. Jälkimmäiseen porukkaan liiton lupauksissa viitataan juutalaisina, ensinmainituihin mm. efraimilaisina, syistä, jotka selitin.

    Ja parannuksentekoon liittyvien lupausten mukaan kristityt kuuluvat nimenomaan efraimilaisiin – tai mitä nimeä nyt haluaakaan käyttää. Ks. kuitenkin myös kuvaamani ensimmäisen vuosisadan historia, jonka mukaan meidät on liitetty suoraan uuteen Israeliin, joka merkitsee, että tämä yksityiskohta on puhtaasti akateeminen kysymys.

    Liiton lupauksissa efraimilaisiin laskettiin muitakin kuin Efraimin jälkeläiset, kaikki parannuksentekijät, heimoon katsomatta. Efraimilaiset oli vain yleisnimitys koko porukalle, kuten se oli ollut koko pohjoisvaltion kansalle.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

thirteen − five =