Sarjamme lopun ajoista Raamatun valossa on syytä aloittaa pohtimalla tapaa, jolla luemme Raamattua.
Lukeminen on määritelmällisesti prosessi, jossa silmämme havaitsevat joukon koukeroita ja aivomme muuntavat ne kirjaimiksi, sanoiksi, lauseiksi ja niiden kantamaksi merkitykseksi. Toisin sanoen lukeminen on aina tulkintaa, luimmepa sitten sanomalehteä, Raamattua, tilastoja tai kaunokirjallisuutta.
Lähtökohtaisesti yksi tulkinta ei ole sen parempi tai huonompi kuin toinenkaan. Tarkemmin katsottuna kaikki tulkinnat eivät kuitenkaan ole samanarvoisia. Alaa, joka arvioi tulkintojen hyvyyttä tai heikkouksia, kutsutaan hermeneutiikaksi.
Raamattu on alue, jolla Jumala kohtaa ihmisen. Tämä kohtaaminen ei ole vain älyllinen, vaan persoonallinen. Jeesus on Jumalan Sana. Kuitenkin persoona, jonka kautta kohtaamme Hänet, on Pyhä Henki. Hän asuu uskovan sydämessä, ja Hänen kauttaan siellä asuu myös Jeesus. Niinpä meidän pyrkiessämme ymmärtämään Raamattua, meidän tulee kuunnella myös Pyhää Henkeä.
Raamatussa Pyhä Henki opettaa meitä järjellisellä tavalla. Lukutaito ei edellytä erityistä ilmoitusta, mutta se on välttämätöntä Raamatun ymmärtämiseksi. Se on tapa, jolla Pyhä Henki puhuu meille. Ymmärtääksemme Hänen ilmoitustaan, meidän tulee siis ensin ymmärtää Raamattua.
Raamatun ymmärtäminen taas edellyttää tervettä raamatuntulkintaa. Kun alamme lukea sitä, meidän on ensin valittava tulkinnallinen lähtökohtamme. Mikä on se keskeisin ajatus, jonka kautta pyrimme ymmärtämään kokonaisuutta? Toisin sanoen, mikä on tulkintamme hermeneuttinen ydin?
Kristinusko lähtee siitä, että Jeesus Nasaretilainen, ihmiseksi syntynyt Jumala, kuollut, ylösnoussut ja taivaaseen astunut messias, on Jumalan Sana. Kaikkivaltias salattu Jumala on ilmoittanut ja ilmoittaa Itsensä Jeesuksessa. Hän on meidän toivomme. Hän on koko luomakunnan kruunu ja tarkoitus. Hän on terveen uskon keskiössä. Jumalan Sanana Hän on koko Raamatun polttopiste, johon se eri suunnista osoittaa. Siispä meidän tulee pitää Hänetä Raamatun tulkinnan lähtökohtana, hermeneuttisena ytimenämme. Koko Raamattua on luettava Hänestä – Hänen olemuksestaan, sanoistaan ja teoistaan – käsin.
Ensisijainen tulkintatapa
Kun sitten otamme Raamatun kauniiseen käteen, on valittava ensisijainen tapa lähestyä tekstiä. Raamattua voi tulkita monella tavalla, esimerkiksi keskittymällä sen vaikutukseen lukijassa. Tällaisella henkilökohtaisella Jumalan kohtaamisella on toki tehtävänsä, mutta terve hermeneutiikka lähtee siitä, että jollakulla oli jokin syy kirjoittaa teksti.
Aivan ensimmäiseksi meidän tulisi siis pyrkiä ymmärtämään, mitä kirjoittaja halusi sanoa ja miksi. Tähän harvoin riittää vain tuon yhden tekstikohdan lukeminen. On tärkeää tietää jotain ainakin Raamatun opetuksesta laajemmin sekä siitä historiallisesta kontekstista, jossa teksti kirjoitettiin. Tällaisen tiedon perusteella tiedämme esimerkiksi, että evankeliumien kertomus Johannes Kastajan kuolemasta ja siihen johtavista syistä on historiallisesti luotettava. Tätä kutsutaan historiallis-kieliopilliseksi -menetelmäksi (historical-grammatical).
Sitä ei pidä sekoittaa kieliopillis-historilliseen menetelmään (grammatical-historical), vaikka ne ovatkin hyvin läheisiä. Tämä menetelmä nimittäin lähtee siitä olettamuksesta, että tekstin ensisijainen merkitys on sen ilmeisin merkitys. Toisin sanoen pyritään pysymään alkutekstille ”kirjaimellisesti” uskollisena. Ilmeinen hermeneuttinen ongelma on, että lukijan tulkinta asetetaan itse tekstin yläpuolelle.
Pahimmillaan ”kirjaimellinen” menetelmä johtaa sokeuteen sille, että tekstiä väistämättä tulkitaan. SIlloin ei myöskään tiedosteta esimerkiksi, mikä on tulkinnan taustalla oleva tosiasiallinen hermeneuttinen ydin. Seuraavassa osassa käsittelen esimerkkiä ongelmista, joihin tämä voi johtaa.
Käytännössä tämänkin menetelmän kannattajat tosin pyrkivät selvittämään tekstin ”ilmeistä” merkitystä samoilla keinoilla kuin perinteisemmän historiallis-kieliopillisen tulkinnan kannattajat. Siihen verrattuna tämä kuitenkin on pikemminkin laiskurin ”mitä sylki suuhun tuo” tulkintatapa, jossa pyrkimys ymmärtää tekstiä on vaihdettu olettamukseen siitä, että on sen jo ymmärtänyt. Tulkittaessa ”kirjaimellisesti” onkin suuri vaara, että luemme huomaamattamme tekstiin omia ajatuksiamme emmekä pyri ymmärtämään kirjoittajaa ja Jumalan ilmoitusta.
Sama vaara uhkaa tietysti myös historiallis-kieliopillista menetelmää. Esimerkiksi protestanttisen valtavirran tulkinnat Paavalin teksteistä eivät tosiasiassa yleensä perustu itse teksteihin, vaan niiden taustalla vaikuttaa ensin uskonpuhdistajien paradigma, joka puolestaan oli vastareaktio Roomalaiskatolisen kirkon senhetkiselle tulkinnalle. Uudemman sukupolven Paavali -tutkimus (esim. James D. G. Dunn, E. P. Sanders, Krister Stendahl, N.T. Wright) on pyrkinyt tuomaan esiin tähän liittyviä ongelmia.
Tässä historiallis-kieliopillisella menetelmällä on kuitenkin se etu, että se suhtautuu kaikkiin tulkintoihin kriittisesti. Niinpä se on avoin myös tämänkaltaiselle kritiikille. Syitä kyseenalaistamiselle voi nousta paitsi Raamatun sisältä, myös sen ulkopuolisista lähteistä. Historiallis-kriittinen menetelmä vie tämän ajattelun äärimmilleen. Se kyseenalaistaa jokaisen tulkinnan, jota jokin puolueeton tai jopa vihamielinen taho ei asetu tukemaan. Vaikka kaikki kritiikki sinänsä on aina tervetullutta, historian alalla tämä vaatimus on jo todellisuudelle vieras. Lähteitä on yksinkertaisesti liian vähän.
Käytännössä ero historiallis-kieliopillisen ja kieliopillis-historiallisen menetelmän välillä onkin usein veteen piirretty viiva. Ne ovat hyvin samankaltaisia ja tyypillisesti johtavat samanlaisiin tulkintoihin. Kirjaimellisen tulkinnan kannattajat hyväksyvät esimerkiksi genrejen ja typologioiden ”asianmukaisen” tulkinnan. Sen sijaan aina ei ole selvää, mikä on ”asianmukaista”. Ero ei ole mustavalkoinen jatkumo, sillä kysymykset eivät ole mustavalkoisia. Esimerkiksi Psalmien suhde historiallisiin tapahtumiin on hyvin epämääräinen.
Huonompiakin menetelmiä on. Tekstejä voi lähestyä myös puhtaasti allegorisina, jopa mystisinä, tai niitä voi pitää vain moraalisina. Näilläkin tulkintaperiaatteissa on paikkansa, mutta ne myös hämärtävät tekstin ja todellisuuden suhdetta.
Varsinainen tulkinta
Tulkinta alkaa tekstin perusmerkityksestä, mutta ei jää siihen. Kun teksti on jollain tapaa ymmärretty, sitä tulee tarkastella laajemmassa kontekstissa. On muun muassa tunnistettava sen genre – esimerkiksi onko kyseessä narratiivinen kertomus, ylistyslaulu tai vertauskuva. Samaa asiaa voidaan käsitellä hyvin erityyppisten tekstien kautta, jolloin niiden varsinainen merkityskin vaihtelee. (Esim. 2. Moos 14, Ps 77:16-21; 1. Kor. 10:1-2, jotka kaikki käsittelevät Kaislameren ylitystä.)
Eskatologian kannalta erityisen tärkeä genre on profeetallinen teksti. Tulevaisuuteen suuntautuva (muunkinlaista on) profetia on luonteeltaan hyvin avointa tulkinnoille, jopa muuttuville tulkinnoille. Esimerkiksi profeetta Naatan välitti kuningas Daavidille lupauksen pojasta, joka rakentaisi Jumalalle temppelin ja jälkeläisistä, jotka hallitsisivat Jerusalemissa ikuisesti. (2. Sam 7:5-16) Alun perin tämän tulkittiin tarkoittavan Salomoa, joka rakensikin temppelin (1. Kun 6). Myöhemmin tuo temppeli tuhottiin (2. Kun 25), eivätkä Daavidin jälkeläiset enää hallinneet kuninkaina Jerusalemissa. Niinpä tulkittiin, että tuo lupaus ei ollutkaan vielä toteutunut. Myöhemmin se liitettiin tulevaan messiaaseen, Daavidin poikaan (Jer 23:5, Mark 11:1-10).
Profetian tulkinta tämän laajemman raamatullisen kontekstin valossa siis paljastaa Salomon ja Jeesuksen erityisen suhteen. Heitä kuvataan samalla tavalla, mutta koska Salomo jälkeläisineen jäi vajaaksi profetian kuvauksen kohteesta, hänestä itsestään tuli osa tuota kuvausta. Tällaista suhdetta kutsutaan typologiaksi. Tässä menetelmässä Salomosta käytetään teknistä termiä ”tyyppi” (engl. type), joka itsessään kuvaa jollain tapaa tulevaa messiasta. Jeesus taas on ”antityyppi” (antitype), jota kuvataan. Katsomalla Salomoa voimme siis ymmärtää paremmin Jeesusta. Salomossa ilmenee esimerkiksi ylivertainen viisaus, ja hän oli koko Israelin vahva hallitsijana. Lisäksi hän rakensi ja vihki käyttöön temppelin. Jeesuksen tuomio vertautuu selvästi Salomon tuomioon. (1. Kun 3:16-28; Joh 8:1-11). Muita Jeesuksen tyyppejä ovat esimerkiksi Mooses, Iisak ja Daavid. Ilman heitä käsityksemme messiaasta – Kristuksesta – olisi hyvin köyhä. Kaikki Vanhan testamentin typologiat eivät koske vain Jeesusta. Esimerkiksi Eevan luominen on tyyppi seurakunnan synnystä.
Typologia on eräs pidemmälle menevä tulkinta tekstin merkityksestä. Toinen esimerkki on moraalisten oppituntien löytäminen Raamatun kertomuksista. Myös nämä ovat Jumalan todellista ilmoitusta, mutta ne voidaan ymmärtää vasta, kun olemme ymmärtäneet tekstin perusmerkityksen. Tekstin perusmerkityksestä onkin usein jonkinlainen yksimielisyys, ja tulkinnan todelliset haasteet koskevat vasta näitä kysymyksiä, joihin mikään yksittäinen teksti ei suoranaisesti vastaa. Käytännössä suuri osa erityisesti eskatologisista kysymyksistä kuuluu tähän joukkoon.
Yhteenveto
Jumalan ilmoituksen ytimessä on Jeesus Kristus, ristiinnaulittuna ja ylösnousseena Kaikkivaltiaan Jumalan ihmiseksi tulleena Poikana. Koko Raamattua ja kaikkea muuta Jumalan ilmoitusta tulee tulkita tästä lähtökohdasta käsin.
Lukiessamme Raamattua, meidän tulee ensimmäiseksi pyrkiä selvittämään, mitä tekstin kirjoittaja halusi sanoa ja miksi. Tältä pohjalta voimme alkaa hahmottaa suurempia Kristus-keskeisiä kokonaisuuksia.
Uutta ja Vanhaa Testamenttia on luettava yhdessä. Koska Jumala on johdonmukainen, Hänen ilmoituksensa on johdonmukaista. Niinpä meidän on pyrittävä ymmärtämään tekstejä tavalla, joka sopii yhteen koko Raamatun muun ilmoituksen kanssa. Erityisesti meidän on siis tarkasteltava rinnakkain kaikkia Raamatun eskatologisia tekstejä, ei vain valittuja paloja. Lisäksi niitä on tarkasteltava kaikkien muiden tekstien rinnalla.
Käytännössä tämä tarkoittaa, että ymmärrämme monia Vanhan Testamentin teemoja vasta Uuden Testamentin valossa. Vanhan Testamentin perusteella emme esimerkiksi tiedä, että messias oli eräs tietty nasaretilainen, sillä Jeesus ei ollut vielä syntynytkään. Toisaalta Vanha Testamentti antaa syvyyttä Uudelle. Muuten emme tietäisi, mitä sana messias edes tarkoittaa tai mikä on hänen tehtävänsä. Emme siis ymmärtäisi edes mitä tarkoittaa, että Jeesus on Kristus.
Seuraavassa osassa tarkastelemme, mitä käytännössä merkitsee, että Jeesus asetetaan tulkinnan hermeneuttiseksi ytimeksi, ja millaisia valtavia näkymiä se avaa meille lopun aikoihin.
Miks Raamatun kaanon laitettiin lukkoon silloin kauan sitten? Miksei sitä kirjoiteta koko ajan lisää? Olisihan vaikka kuinka paljon kirjoitettavaa siitä, mitä Jumala on tehnyt ja mitä puhunut ihmisille.
Hyvä kysymys. Lyhyesti sanoen, Raamattuun haluttiin ottaa vain sellaisia kirjoituksia, joita pidettiin luotettavina. Uuden Testamentin osalta haluttiin pitäytyä teksteissä, jotka voitiin jäljittää Jeesukseen. Tämän onnistuminen on vähän horjuvaa, esim. Paavalin kohdalla… Lisäksi Ilmestyskirjan kirjoittaja oli luultavasti eri kuin samaniminen apostoli. Käytännössä kaanon vakiintui toisen vuosisadan loppupuolella, virallisesti vasta myöhemmin.
Syitä monien tekstien pois jättämiseen ei tarvitse paljon arvailla. Pikainen tutustuminen UT:n apokryfikirjoihin kertoo, että vaikka osa niistä voi olla ihan mielenkiintoisia, niitä on vaikea kuvitella mukaan UT:hen.
VT:n osalta kysymys on visaisempi, mutta periaate sama. Kristityt käyttävätkin kahta eri VT:n kaanonia, joista laajemmassa on ns. deuterokanonisia kirjoja. Laajempi kaanon perustuu Septuagintaan, VT:n tekstien kreikankieliseen käännökseen ja sisältää selvästi myöhempiä tekstejä kuin suppeampi. (Esim. Makkabealaiskirjat kertovat toisen vuosisadan eKr. tapahtumista.) On siis syytä uskoa, että UT:n kirjoittajat tunsivat sen.
Septuaginta poikkeaa muutenkin joiltain osin hepreankielisistä teksteistä. Eikä se muutenkaan ollut ainoa kaanon, vaan myös esim. samarialaisilla oli oma versionsa. Ei olekaan syytä uskoa, että ensimmäisellä vuosisadalla olisi ollut käytössä yksikäsitteistä VT:n tekstikokoelmaa.
VT:n suppeampi kaanon muodostui ensimmäisen vuosisadan lopulla. On tärkeä ymmärtää, että sen taustalla oli tarve uudelleenmääritellä juutalaisuus. Temppeli oli juuri tuhoutunut, joten ainoat, mitkä pitivät uskonnollista identiteettiä koossa, olivat ympärileikkaus ja kirjoitukset. Kansan selviämisen kannalta ei siis ollut suotavaa, että viimemainittu olisi ollut käymistilassa.
Samassa yhteydessä haluttiin tehdä pesäeroa kristinuskoon. Koska kristinusko nousi suoraan tuoreemmasta juutalaisuudesta, juuri tätä (pitkälti apokalyptista) materiaalia haluttiin karsia. Juutalaisuuden haluttiin näyttävän vanhalta, vakaalta uskonnolta, jolla on syvät juuret.
Yhteenvetona: Molempien kaanoneiden tarkoitus on määrittää uskontoa. Jos niihin lisättäisiin tai niistä poistettaisiin jotain, oltaisiin uudelleenmäärittelemässä uskontoa. Kirkko kokonaisuutena on kuitenkin tullut siihen tulokseen, että kanonisten kirjojen määritelmä on hyvä. Jos joku myöhempi on niifen kanssa ristiriitainen, se on määritelmällisesti kristinuskolle vieras. Jos taas se on samansuuntainen, sitä ei tarvita kaanoniin.
Lisättäköön vielä, että vaikka juutalaiset löivätkin tuolloin lukkoon VT:n kaanonin, Mooseksen lain tulkinnan suullinen perimätieto (jota siis saddukeukset eivät hyväksyneet) täydentyi vielä ainakin sata vuotta, ennen kuin Talmud lyötiin lukkoon.
Okei!
Sen tähden siis asiaa mietin, kun mietin sitä kuinka Raamattuun tulisi suhtautua. Kai sitten niin, että etsii koko sydämestään Jumalaa… niin Raamatun kautta kuin muutenkin.
Usein puhutaan siitä, että profetiat pitää koetella Raamatun sanalla. Mutta onhan Raamatun sanakin tullut ihmisten kautta samalla tavoin kuin Jumala tänäkin päivänä puhuu ihmisille ja ihmisten kautta. Eikö silloin pitäisi myös Raamatun sana ja oma tulkinta siitä ”koetella” Hengellä? Vai sitäkö juuri tässä ja seuraavassa blogitekstissä, kun kirjoitat, että kaikkea Jumalan ilmoitusta tulee tulkita Jeesuksesta käsin?
P.S. Miksiköhän mulle tuli tuollainen profiilikuva, jossa Pyhällä Kolminaisuudella on silmälasit? 😀
Juuri siitä tässä on kysymys. Kaikkia muuta Jumalan ilmoitusta pitää tulkita Raamattua vasten, mutta samalla pitää muistaa, että kaikki lukeminen on tulkintaa. Itse asiassa myös kaiken muun ilmoituksen vastaanottaminen – vaikka se olisi Pyhän Hengen puhetta sydämelle – on tulkintaa. Kyse on siis siitä, että asetetaan tulkinta tulkintaa vastaan. Mutta ei voi lähteä siitä olettamuksesta, että nykyinen Raamatun tulkinta olisi oikea. Juuri siksi on oltava kriittinen omaa tulkintaa kohtaan.
Tarkastellaan paria esimerkkiä.
Historiallis-kieliopillisen tulkinnan mukaan luomiskertomuksesta paistaa läpi kirjoittajan käsitys, jonka mukaan maa on litteä. Tämä oli tekstin laatimisen kulttuurissa (Babylon, 600 eKr.) vallitseva käsitys. Jos ymmärrämme tekstin tarkoittavan muuta, ymmärrämme sen eri tavoin kuin sen kirjoittaja.
Toisaalta Jumala ilmoittaa itseään myös luonnon kautta. Muinaiset kreikkalaiset alkoivat spekuloida ajatuksella, että maa on pallo 500 -luvulla eKr, ja 240 eKr. Erastothenes määritti maapallon koon mittaamalla varsin tarkasti. Ajanlaskun alussa kaikki sivistyneet ihmiset hellenistisessä maailmassa ja Rooman imperimissa olivat jo hyvin perillä maan muodosta.
Jumalan itseilmoitusta luonnossa on siis katsottava Raamatun ilmoituksen valossa. Äkkiseltään voisi kuvitella, että meidän pitäisi uskoa maan olevan litteä, koska Raamatussa esitetään sellainen näkemys. Näin tehtäessä kuitenkin unohdetaan, että teksti on tulkittua. Raamattu ei sano, että maa on litteä – Raamatun lukija tulkitsee tekstin tarkoittavan sellaista. Meidän on kuitenkin kyseenalaistettava myös tulkintamme: kun olemme ymmärtäneet tekstin kirjoittajan pyrkimyksen, voimme kysyä, oliko hänen käsityksensä todenmukainen?
No, tässä tapauksessa ei ollut. Raamatun tekstien kirjoittajat eivät olleet erehtymättömiä. Niinpä tulkitessamme niitä, meidän on arvioitava myös heidän tulkintojaan. Tällä periaatteella on myös ilmeisiä eskatologisia sovelluksia, esimerkiksi yllämainittu profetia Daavidin pojasta, joka hallitsee ikuisesti. Sen alkuperäinen yleisö ymmärsi sen hyvin eri tavoin, vasta myöhemmät tapahtumat antoivat sille toisenlaisen sisällön. Tulkinnat siis eivät ole muuttumattomia, teksti on. Tyypillisesti joudumme korjaamaan tulkintojamme, kun jotain uutta ilmenee.
Esimerkissä luomiskertomuksesta meidän esimerkiksi pitää kysyä, mikä siinä on Jumala ilmoitusta ja mikä ei. Joku voi tulkita, että Jumala ilmoittaa siinä maailman olevan litteä. Kuitenkin kirjoittaja jo tiesi maailman olevan litteä, joten mitään uutta ilmoitusta siinä ei ole. Itse asiassa voidaan argumentoida, että puhe litteästä maasta on osa vain kieltä, jolla ilmoitus välitetään, ei osa ilmoitusta itseään.
Tämänkaltaisten syiden vuoksi on hyvä olla tekemättä turhan pitkälle meneviä johtopäätöksiä aivan höttöiseltä pohjalta.
Otetaan sitten toinen esimerkki. Raamattuun on kirjoitettu paljon sellaista, jonka väärintulkitseminen on käytännössä mahdotonta. Esimerkiksi Jeesus suorstaan asettaa syntien anteeksisaamisen ehdoksi, että että me itse annamme anteeksi. Hän sisällytti tämän ajatuksen jopa Isä meidän -rukoukseen. Jos joku nyt saa profetian, jonka mukaan joku saa pysyä katkerana tai että jonkun ei tarvitse antaa anteeksi jotain jollekulle, voi olla varma, että kyseisessä profetiassa on jotain vialla.
Käytännössä suurin osa asioista on jossain näiden välillä. Tosiasia kuitenkin on, että me olemme aina tulkitsemassa, ja tulkitessa pitää olla sitä huolellisempi, mitä epäselvemmästä asiasta on kyse. Eräs asia, joka auttaa tulkitsemaan Raamattua on lähteä oikeasta suunnasta, siis Jeesuksesta. Muitakin tietysti on.
Viime kädessä kyse kuitenkin on siitä, että opimme tuntemaan Jumalaa. Jumalan Sana on Jeesus, ja Hän Itse asuu meidän sydämessämme Pyhän Henkensä kautta. Kun luemme rukoillen ja ymmärryksellämme, opimme niin hengellisesti kuin älyllisestikin. Prosessi on kokonaisvaltainen. Kun opimme tuntemaan Pyhän Hengen ääntä, Hän opettaa meille oikeaa älyllistäkin tulkintaa. Ja vastaavasti, kun ymmärrämme tekstiä paremmin, opimme tuntemaan paremmin Pyhän Hengen ääntä.
Ai niin, ne silmälasit: blogialusta rakentaa kuvan sähköpostiosoitteesi perusteella. Tarkoitus on, että eri kommentoijilla olisi erilaiset kuvat, jolloin ne erottaa toisistaan helposti.
All right. No, mikä sitten on se varmin keino pysyä oikealla tiellä? Eihän me tiedetä yhtään, mitä tapahtuu ja mitä Jumala tekee näinä aikoina. Kun Jeesus tuli maailmaan, iso osa ihmisiä, jotka tunsi pyhät kirjoitukset, piti häntä jumalanpilkkaajana, vaikka Hän oli Jumalan Poika. Yhtä lailla Jumala voi näinä päivinäkin tehdä jotain aivan uutta, mikä ei ollenkaan vastaa meidän odotuksia eikä sovi ihmisten käsityksiin ja tulkintoihin. Olis kauheaa jäädä siinä tilanteessa ”väärälle puolelle”, vastustaa semmosta, mitä Jumala tekee!
Eli jos haluaa erottaa, mikä on Jumalan tie ja mikä ei; mihin kannattaa liittyä ja mistä jäädä ulkopuolelle, vanhaan turvautuminen ei ole kovin luotettava keino. ”Tuo ei voi olla Jumalasta, koska Jumala ei ole ennenkään tehnyt tuollaista / ei tehnyt tuollaista apostolien aikana, tai sitä ei ainakaan lue Raamatussa.” Pelkkä Raamatun sanojen tunteminen ei auta, jos sitä ei lue oikealla sydämellä. Mut yhtälailla, jos asettaa oman kokemuksensa ja inspiraationsa yli Raamatun, ei enää vaella kuuliaisuussa ja siinäkin on riski mennä ihan omille teille.
Mikä sitten olis paras ohje elämään, jos haluaa vaeltaa Jumalan tietä ,tuntea hänet ja pysyä hänessä ihan koko elämän…niin että hänen koko tahtonsa sais tapahtua ilman rajoitteita? Onko se kumminkin niin, että sydän on lopulta tärkein? Et pysyy nöyränä ja on Jumalalle kuuliainen niin, että hän pystyy muovaamaan ja kasvattamaan?
Joku on sanonut, ettei tarvitse pelätä mitä on tulossa, kun tietää, kuka on tulossa. Meidän turvamme ei ole Raamattu, vaan Jeesus, josta Raamattu kertoo. Tietomme on vajavaista, mutta meillä on varaa erehtyä – Jeesus ei riipu meidän tiedostamme, vaan ristiltä. Siksi meillä on varaa myös aika ajoin tunnustaa erehtyneemme – viime kädessä tärkeämpää on todellisuus, ei se, mitä me siitä ajattelemme. Ja todellisuus on Jeesus.
Paras ohje, mikä minulla on antaa on tämä: Jos Jeesus kerran on muuttanut sydämeesi, niin silloin kannattaa tehdä, niin kuin sydän sanoo. Jos kerran tunnustat Hänet herraksesi ja kuninkaaksesi, silloin tahdot olla kuuliainen Hänelle sen mukaan kuin ymmärrät Hänen tahtoaan kuunnellessasi sydäntäsi, erityisesti kun kuuntelet sitä Raamattua lukiessa.
Olet siis aivan oikeassa pohdinnoissasi.